Ahdistuksen asiantuntija

Kirjailija Panu Pihkala on elämänmyönteinen pessimisti, sillä nykyisen ilmastopolitiikan aikana muutakaan ei voi.

Helsingin Puotilassa tihuuttaa vettä. Maa on pääkaupungissa talven keskellä vihreänä ja ilma niin lämmintä, ettei korvia tarvitse piilottaa pipon alle. Kimaltavien lumihankien sijaan ihmetellään narsisseja ja pajunkissoja, jotka luulevat kevään tulleen.

Monia eteläisen Suomen pimeä ja märkä talvi on ahdistanut, mutta Panu Pihkala on pärjännyt hyvin. Hän huomauttaa, ettei säästä voi suoraan päätellä ilmaston tilaa – mutta lämmin talvi voi muistuttaa ilmastonmuutoksen ilmeisistä, tilastollisesti todennettavista vaikutuksista.

”Tiedän monia, joille tämä talvi oli vaikea ilmastoahdistuksen vuoksi”, hän kertoo. ”Minulle vuosi ei ole ollut erityisen paha, mutta se liittyy siihen, että olen käynyt jo läpi pitkän prosessin.”

Helsingin yliopiston tutkijatohtori Pihkala tunnetaan Suomessa ympäristö- ja ilmastoahdistuksen asiantuntijana. Hänen mainitsemansa pitkä prosessi ei kuitenkaan ole alkanut vasta ekoteologiaa käsittelevästä väitöskirjasta.

Luonnossa liikkuen kasvanut ja teologiaa opiskellut Pihkala tutustui ympäristön muutosten aiheuttamiin tuntemuksiin ihmisissä jo työskennellessään seurakuntapastorina.

Tolkutonta rämpimistä

Kärkölässä, Lahden ja Riihimäen välissä lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt Pihkala meni ekaluokkalaisena vanhempiensa ilmoittamana suunnistuskouluun. Itsenäisesti retkeillessä syntyi käsitys metsistä, ja siihen kuuluivat myös tiheään toistuvat päätehakkuualueet.

”Suunnistajallehan kilometrin hakkuuaukea on vihoviimeinen paikka. Se on tolkutonta rämpimistä ja säärisuojat ovat todella tarpeen.”

Silloin hän ei kuitenkaan osannut kyseenalaistaa, että toisinkin voisi olla. Ei osannut moni muukaan. Suomessa oli vuosikymmeniä vallalla käsitys, että metsien hyötykäytön standardi ja yksi totuus on avohakkuu, eikä vaihtoehtoisia menetelmiä ole ennen kuin viime vuosina tosissaan nostettu esiin.

Metsien tuho ahdistaa

Yleisötilaisuuksissa kiertäessään Pihkala on huomannut, että ympäristösuru ja -järkytys liittyvät usein metsiin. Esimerkiksi mökkiläinen saattaa yhtäkkiä huomata, että tutuksi tullut metsä on kahden vierailun välissä hakattu.

”Se tapahtuu äkillisesti ja tuo kokemuksen voimattomuudesta, kun asiaan ei ole voinut itse vaikuttaa. Jännitteitä ja ahdistusta lisää sekin, että joskus surun ilmaiseminen voi olla sosiaalisesti vaikeaa.”

Vielä on toivoa

Pihkala on kirjoittanut ympäristöahdistuksesta kaksi teosta, Päin helvettiä? ja Mieli maassa?

Vaikka aihe on ahdistava, kummankin teoksen teemana on toivo.

Päin helvettiä? -kirjassa Pihkala siteeraa Tsekin entistä presidenttiä, kirjailija Václav Havelia.

”Toivo ei ole varmuutta siitä, että jokin asia onnistuu, vaan vakuuttuneisuutta siitä, että asioilla on merkitystä riippumatta siitä, miten käy”.

Kirjat ovat olleet Pihkalalle tapa tutustua suomalaisten luontosuhteeseen. Hän sanoo olevansa Kärkölän kirjaston hyvin pitkäaikainen kanta-asiakas ja kuvailee kirjaston vaikuttaneen merkittävästi omaan sivistykseensä.

 

Muutos näkyy

Kirjastossa voi nähdä merkkejä siitä, että asenteet muuttuvat. Kun aiemmin esimerkiksi avohakkuita kritisoivat teokset saatettiin tuomita marginaalin puunhalailuna, Juha Kauppisen Monimuotoisuus voitti vuoden 2019 Kanava-palkinnon ja Tieto-Finlandian saajaksi valittiin Metsä meidän jälkeemme.

”Yksi toivoa luova juttu on miettiä, kuinka monella eri sektorilla on havahduttu siihen, että jotakin on todella tehtävä”, Pihkala sanoo.

Teknologia pelastaa?

Jotkut yrittävät välttää ympäristöahdistusta vakuuttelemalla, että teknologia löytää ratkaisut. Pihkala pitää ajatusmallia ymmärrettävänä mutta muistuttaa, ettei teknologia ole mikään taikasauva.

”Humanistis-yhteiskunnallisena ympäristötutkijana minulle on ilmiselvää, että teknologian takana on kuitenkin ihminen. Syvimmät ongelmat liittyvät ihmiset toimintaan, ja tähänkin asti käytettävissä olevan teknologian kanssa ongelma on ollut se, miten sitä on käytetty.”

Pihkala on tavannut nuoren aikuisen, joka sanoi ymmärtävänsä olevansa naiivi uskotellessaan itselleen, että insinöörit ja tiedemiehet hoitavat tilanteen.

Tasapainottelussa voi syntyä kiusaus myös painottaa jompaakumpaa vaihtoehtoa, eli joko julistaa väistämätöntä turmiota tai ylikorostaa hyviä merkkejä. Pihkala kuvailee itseään ”elämänmyönteiseksi pessimistiksi”. Ilmastokamppailussa tarvitaan suuria rakenteellisia muutoksia, joille on aiempaa enemmän tukea mutta jotka kiireellisyytensä vuoksi herättävä voimakkaita sosiaalisia ristiriitoja.

”Optimismilla yleensä kuvataan elämänmyönteisyyttä, ja usein harjoitankin optimismiin liittyviä juttuja. Jos puhutaan oletuksista ja arvioista tämän hetken ympäristö- ja ilmastopolitiikkaa kohtaan, en voi tutkijana olla olematta kohtalaisen pessimistinen.”

Iloa ja surua

Ilmastokeskustelussa liikkuu paljon voimakkaita tunteita. Sen näkee jo raivosta, jota teini-ikäinen ruotsalaisaktivisti Greta Thunberg herättää aikuisissa ihmisissä.

Pihkala uskoo, että taustalla on ainakin osittain vanhempien sukupolvien häpeä, eli psykologiset defenssit ja etääntymisen mekanismit. Kun lapset ja nuoret tuovat ilmi syvää epätoivoa maailman tilasta ja tulevaisuudestaan, syyllisyys voi saada jotkut puolustuskannalle.

”On luonnollista, että ihmismieli pyrkii pitämään etäisyyttä tilanteeseen, joka on tieteen valossa kauhistuttava.”

”On eettisesti ongelmallista ja väärin, jos pääasiallinen muoto on purkaa aggressiota ilmastolakkoilevaan 17-vuotiaaseen koululaiseen.”

Pihkala korostaa, ettei hän ole ajamassa tunteita pois julkisesta keskustelusta. Sen sijaan hän toivoo tunnetaitoja sekä asioiden lähestymistä yhteisöllisen ilon ja surun, ei syyllistämisen kautta. Syyllisyydellä ja häpeällä voi hänen mielestään olla muutosvoimaa, mutta se edellyttää, että ne ovat kohtuullisia ja että niistä löytyy ulospääsy.

Tärkeää on kokemus kelpaamisesta ja usko siihen, että ihmisessä on enemmän hyvää kuin konfliktitilanteessa tulee esiin. On vain löydettävä keinot antaa hyvyydelle tilaa.

”Miten päästään siihen, että ihmisessä oleva hyvä pääsisi esiin, eikä kilpistyisi esimerkiksi joukkopaineeseen? Mistä löytyisi kelpaavuuden sanoja puolin ja toisin?” Pihkala kysyy.