Elämänilon taito

Kirjat ovat kuin peikkoja, i libri sono come i gnomi. Tämä on ainoa lause, jonka muistan täysin selkeänä koko seitsenvuotisten Italian kirjallisuuden opintojeni ajalta.

Näin sanoessaan professorini kannusti meitä pysymään päättäväisinä, vaikka emme millään ilveellä löytäisi kirjoja, joita välttämättä tarvitsimme tutkimustyöhön. Vaikka kaikki maailman libristit levittelisivät käsiään ja sanoisivat: tässä sen pitäisi olla, mutta ei vain ole. Peikkojen luontoon kuuluu piileskellä ihmiseltä, sanoi professorini, mutta kun vain jaksaa etsiä ja odottaa, ne näyttäytyvät kyllä.

Tätä lausetta olen kantanut mukanani vuosia. Opinnoistani on jo niin pitkä aika, että tuntuu siltä kuin ne olisi suorittanut joku aivan muu ihminen; hädin tuskin muistan kuka. Ja nyt yhtäkkiä, muutama viikko sitten,  eteeni ilmestyi kirjapeikko, joka sanoi: sinähän se siinä, et ole muuttunut yhtään.

Peikko oli Goliarda Sapienzan romaani Elämänilon taito (L’arte della gioia), joka piileskeli kirjailijan kassaholvissa vielä kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen ja julkaistiin Italiassa vasta vuonna 1998. Tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1900 syntyneestä Modesta-nimisestä naisesta kertova romaani kattaa lähes koko menneen vuosisadan, ja on niin syvästi omintakeinen ja myös feministinen teos, että se vaiettiin kotimaassaan lähes kuoliaaksi. Muttei sentään aivan: se käännettiin monille kielille, suomeksikin. 

Minulle Modestan tarina antoi vihiä itsestään kesällä, kun ystäväni pyysi facebook-sivullaan lomalukusuosituksia. Sitten se odotteli levollisesti Oodin hyllyssä, kun minä kiiruhdin sitä hakemaan. Heti avattuani romaanin tiesin, että jos olisin nuorena tiennyt siitä, olisin tehnyt siitä tutkimuskohteeni. Silmää räpäyttämättä olisin pettänyt suuren kirjallisen rakkauteni, Italo Calvinon. Tuntui kuin olisin avannut oman vanhan päivä- tai leikekirjani. Kirjan jokainen lause muistutti, että tällainen olin silloin, ja tällainen olen edelleen. Tällaisia asioita ihannoin, ennen ja nyt, tällä tavoin rakastuin ja tästä syystä, ja näköjään rakastun edelleen. Oli kuin olisin katsonut omaa kuvaani vanhasta peilistä.

Toki olen muuttunutkin, olen selvästi tullut kärsivällisemmäksi ja samalla oudosti kärsimättömämmäksi; mutta kaikesta eletystä elämästä, rakkaudesta, lapsista, suruista ja pettymyksistä huolimatta Elämänilon taito kertoi, että olen oleellisilta osiltani yhä täsmälleen sama ihminen. Siinä on jotakin hyvin lohdullista, sillä jottei elämämme ja olemassaolomme tuntuisi aivan hukkaan heitetyiltä, me aina toivomme yli kaiken sitä, että joku tuntisi meidät todella hyvin ja pitkän ajan takaa, vaikka sitten vain me itse, taikka kirja.