Ellen Namhila - pakolaistytöstä johtajaksi

Ellen Namhilan tie Namibian yliopiston kirjaston johtajaksi kävi pakolaisleirin ja Tampereen kautta.

Ellen Namhilan tie Namibian yliopiston kirjaston johtajaksi kävi  pakolaisleirin ja Tampereen kautta.

 

WINDHOEK

Sitä pyöräretkeä Ellen Ndeshi Namhila ei unohda milloinkaan.

”Kuulin laukauksia. Ajattelin, että joku ampuu lähistöllä lintuja. Kun luodit iskivät minuun, en edes tajunnut mitä tapahtui”, Namhila kertoo.

Oli huhtikuu vuonna 1976. Rajanaapuri Etelä-Afrikka miehitti Namibiaa ja ulotti karmivan apartheid-hallintonsa myös maan pohjoisosassa sijainneeseen Namhilan kotikylään. Ulkonaliikkumiskiellon julistaneen armeijan toimintatapa oli raaka. Ammuttiin ensin, kysyttiin sitten.

”Olin hyvin peloissani, sillä yksittäisiä lähetyssaarnaajia lukuun ottamatta en edes ollut tavannut valkoisia ihmisiä aikaisemmin”, Namhila jatkaa ja näyttää kädessään olevaa arpea.

Toinen luodeista osui jalkaan. Vaikka kotona eno sai poistettua luodit ja kursittua haavat kokoon, Namhilan elämä oli muuttunut. Hän alkoi suunnitella pakoa, ja eräänä yönä hän pääsikin ystävänsä Marian kanssa Angolan puolelle ja vapautusrintama SWAPO:n suojiin.

”Koska en halunnut suunnitelman paljastuvan, en ollut kertonut sanaakaan edes perheelleni.”

Kävelymatka oli yli sata kilometriä pitkä. Osan matkasta SWAPO:n sotilaat kantoivat nääntynyttä tyttöä.

Ellen Namhila oli 12-vuotias.

 

Roolimalli naisille

Tänään Namhila, 50, tarinoi menneisyydestään suuressa toimistohuoneessa Windhoekissa. Hän on työskennellyt Namibian yliopiston (UNAM) kirjaston johtajana vuodesta 2007 lähtien. Musta nainen maan korkeinta sivistystä tarjoavan instituution johtopaikoilla kuvastaa vuonna 1989 itsenäistyneen Namibian muuttumista.

”Apartheidin aikana mustat oli suljettu Katuturan kaupunginosaan. He pääsivät kirjastoihin vain siivoojiksi.”

Kehityksestä huolimatta sukupuolten epätasa-arvo näkyy kotiväkivallan suuressa määrässä ja pienehkönä naisedustuksena johtopaikoilla. Esimerkiksi Namibian parlamentissa naisia on vasta neljännes.

Informante-lehden mukaan Namhila oli viime vuonna koko yliopiston toiseksi parhaiten palkattu työntekijä. Vaikka lehti nosti asian esiin puhuessaan palkkojen epätasa-arvosta, Namhilan kaltaiset, kouluttautuneet naisjohtajat ovat kehittyvälle maalle tärkeitä roolimalleja. Esimerkkejä ei voi seurata, jos niitä ei ole.

”En näe sillä merkitystä, olenko mies vai nainen, sillä minulle muut ovat kollegoja, eivät alaisia. Mutta jos minä olen jostakin asiasta jotakin mieltä tai joku tekee jotakin typerästi, sanon sen hänelle suoraan”, Namhila sanoo.

 

14-vuotias sairaanhoitaja

Kun Namhila oli yön pimeydessä ylittänyt Angolan rajan, alkoi vuosien taival läpi leirien ja pakolaiselämän. Vaikka myöhemmin presidentiksi nousseen Sam Nujoman johtama sissiliike tarjosi suojan apartheidin mielivallalta, aika oli nuorelle tytölle pelottavaakin.

”Ennen kuin lähdimme, meitä oli peloteltu, että joudumme siellä vain sotilaiden vaimoiksi.”

Vaimoksi hän ei kuitenkaan joutunut. Sen sijaan jo 14-vuotiaana Namhila työskenteli leireillä sairaanhoitajana ja hoiti kaikkea mahdollista sairaista lapsista haavoittuneisiin sisseihin – niillä välineillä, joita oli.

Yksi päivä on syöpynyt Namhilan mieleen. Toukokuun neljäntenä vuonna 1978 hän oli hakemassa omalle leirilleen lääkintätarvikkeita Kassingasta, joka oli SWAPO:n suurin pakolaisleiri Angolassa.

Äkisti Etelä-Afrikan lentokoneet jylisivät. Pommit räjähtelivät. Helvetin laannuttua koko leiri oli tuhoutunut. Hyökkäyksen kohteen eli sissien lisäksi moni pakolaisnainen ja -lapsi saivat surmansa.

”Se oli aikaisin aamulla. Arvioitiin, että noin 600–800 ihmistä menetti henkensä. Osa heistä vain hävisi.”

 

Gambiasta Tampereelle

Käytyään lukion Gambiassa Namhila haki herkeämättä stipendiä päästäkseen opiskelemaan eurooppalaiseen korkeakouluun.

Moni swapolainen lähti entiseen Itä-Saksaan, mutta marraskuussa 1985 Ellen Namhila löysi itsensä Viittakiven opistolta Hauholta. Hän oli saanut kirjastotieteen ja informatiikan opiskelupaikan Tampereen yliopistosta Swapon ja Suomen kirjastoseuran stipendiaattina

”Aloitimme kurssilla ´Suomea suomeksi´. Viitakivellä oli vaikka kuinka paljon muita swapolaisia sekä eteläafrikkalaisia ANC-liikkeen jäseniä.”

Aivan kuin kylmässä maassa ja vieraassa kielessä ei olisi ollut tarpeeksi. Viittakivellä Namhila sai lääkärintarkastuksessa tietää odottavansa esikoistytärtään Mondea.

”Kuukautiseni olivat kyllä jääneet pois, mutta eihän siellä leireillä ollut mahdollisuuksia minkään testien tekemiseen.”

Lapsi syntyi Hämeenlinnassa ja hieman myöhemmin äiti lapsineen muutti Domuksen opiskelija-asuntolaan Tampereen Kalevaan. Tilanne oli hankala: stipendiaattina Namhilan odotettiin opiskelevan herkeämättä, mutta lapsi valvotti yöt.

Hänen aviomiehensä Billy Matengu oli lähetetty Kongon Brazzavilleen työskentelemään The Voice of Namibia -radiokanavalla. Vain etäisyydestä muistuttavat kirjeet toivat rakkautta nuoren äidin ikävään.

 

Yksin lapsen kanssa

Suomalaisten asenne oli tummaihoisille hankala.

”Meitä haukuttiin neekereiksi ja poikia pahoinpideltiinkin. Suomalaisten suhde oli kaksijakoinen, sillä oli heitä, joiden mielestä veimme veronmaksajien rahat ja toisaalta heitä, joiden asenne oli jopa hyvin ylisuojelevainen.”

SWAPO:n leireillä oli autettu toinen toista. Suomessa Namhila huomasi olevansa lapsensa kanssa yksin vailla tukiverkostoa. Samalla stipendi oli kallis matkalippu vapauteen ja sivistykseen. Se kalvoi alati mieltä.

”Namibiassa oli poliittinen taistelu, eikä koskaan voinut tietää, kenen puolella joku suomalainen tosiasiassa oli. Ystävällisiinkään henkilöihin ei voinut täysin luottaa, sillä pelkäsin aina, että stipendi voitaisiin ottaa jollakin verukkeella pois.”

Alkuvaikeuksien jälkeen lastenhoitokin alkoi järjestyä ja opinnoille löytyä rauha. Namhila sanoo, että Suomi myös antoi hänelle paljon.

”Perhepäivähoitaja Anja Kilpeläisellä oli itsellään kolme lasta. Hän otti myös tyttäreni hoitoonsa ja auttoi minua muissakin asioissa. Suomea parempaa paikkaa kasvattaa lasta ei ole.”

Namibia itsenäistyi, apartheid purettiin ja elämä Tampereellakin tuntui alkavan sujua. Silloin Ellen Namhila koki elämänsä suurimman järkytyksen sitten eteläafrikkalaissotilaiden luotien.

Namibiaan vaalityöhön palannut aviomies Billy menetti henkensä auto-onnettomuudessa. Äiti ja lapsi itkivät kaukana Kalevassa.

 

Kotiinpaluu

Hammasta purren Ellen Namhila päätti selvitä. Hän valmistui yliopistosta vuonna 1993 ja palasi vihdoin takaisin kotiin. Työskenneltyään tutkimusassistenttina hän onnistui pääsemään töihin Namibian kirjasto- ja arkistolaitokseen.

Aika oli reformirikasta. Kirjastot vain eivät olleet poliitikoiksi muuttuneiden entisten sissijohtajien tärkeysjärjestyksen kärjessä.

”Itsenäisyyden alussa meidän piti todella ´töniä´ hallitusta, jotta he tajuaisivat kirjastojen ja informaation arvon.”

”He eivät ymmärtäneet sitä, että kun kehittää maata, pitää kehittää myös kirjastoja.”

Nykyisin Namibiassa toimii 64 yleistä kirjastoa. Namhilan mielestä kansakunnan tason näkee siitä, miten se arvostaa kirjastojaan. Ammatista riippumatta ihminen tarvitsee menestyäkseen tietoa ja sivistystä.

”Kirjasto ei tarkoita niinkään fyysisiä puitteita, vaan sitä mitä se pitää sisällään. Se edustaa yhteiskunnan jatkuvuutta. Keitä olemme ja mistä olemme tulleet.”

 

 

CV

Ellen Ndeshi Namhila, 50

* Namibian yliopiston kirjaston johtaja vuodesta 2007 alkaen.

* Tutkijana Namibian yliopistolla 1993–1995, Namibian parlamentin kirjaston tutkimus-, informaatio- ja kirjastopalveluiden varajohtaja 1995–1999, Namibian kirjasto- ja arkistolaitoksen johtaja 1999–2007.

* Yhteiskuntatieteen maisteri, Tampereen yliopisto (1993).

* Kirjoittanut neljä teosta, joista suomennettu: Vapauden hinta (The Price of Freedom, 1997), Rauhankasvatusinstituutti (2001)

 

Ystäväni Ellen

Ellen astui ensimmäisen kerran Suomen maankamaralle lumisena pakkaspäivänä vuoden 1985 lopulla. Suoraan Afrikasta tulleena hän oli paljain säärin ja kylmästä niin kohmeessa, että ei tänä päivänä muista tuosta päivästä mitään.

Opimme kuitenkin pian tuntemaan tomeran nuoren naisen, joka pani tuulemaan, kun asiat hänen mielestään niin vaativat. Esimerkiksi kerran marssi Tampereen poliisilaitokselle kertomaan poliiseille, miten maahanmuuttajia tulisi kohdella.

Sosiaalisena henkilönä Ellen loi nopeasti suuren ystäväverkoston ympäri Suomea. Sain usein kuulla Elleniltä kirjastomaailman kuumimmat uutiset, joista itse Vantaan perukoilla en ollut tiennyt mitään.

Namibiaan siirryttyään Ellen koki ensin sielläkin kulttuurishokin, mutta löysi varsin nopeasti paikkansa sekä kirjasto – ja arkistolaitoksen rakentajana että vähitellen myös kirjailijana. Hänellä on myös ollut useita luottamustoimia kansainvälisissä järjestöissä, viimeksi hänet valittiin IFLAn hallituksen jäseneksi.

Olen usein ihaillut, miten voimakkaasta luonteestaan huolimatta hän on tiukan paikan tullen osoittanut ymmärrystä ja diplomaattisia taitoja henkilökuntansa ja laitoksensa kehittämisessä, ja siten saavuttanut lopulta hienoja tuloksia.

Ellenin panos Namibian pitkälti kirjoittamattoman mustien historian ja vapautusliikkeen tuntojen kuvaajana on arvaamattoman tärkeä, ja hänen esimerkkinsä on rohkaissut muitakin, etenkin naisia kirjoittamaan kokemuksistaan.

Vuonna 2003 vierailin pitkän tauon jälkeen Namibiassa, kun Vantaan ja Windhoekin kaupungit aloittelivat kirjastoyhteistyötä. Ilo oli suuri, kun Namibian opetusministeriön puolelta yhteistyökumppaninamme oli vanha ystävä, Ellen.

Hänen panoksensa oli ratkaiseva Greenwell Matongon kirjastoprojektin aloittamiselle. Vuosien varrella tapasimme sitten usein Windhoekissa, ja sain huomata, että Ellenin työpäivät olivat epäinhimillisen pitkiä eivätkä viikonloputkaan olleet vapaita. Uuden kirjastolaitoksen luominen oli tietenkin innostavaa, mutta vaati myös suurta itsekuria ja työteliäisyyttä. Ellen on osannut valjastaa muitakin tekemään työtä tärkeiden päämäärien saavuttamiseksi. Ellenin toinen aviomies Werner on johtanut Namibian arkistolaitosta, ja Ritva Niskala, Ellenin entinen opiskelutoveri ja tutori Tampereelta, on nyt työskennellyt Ellenin alaisena Namibiassa jo yli vuosikymmenen. Kaikki ovat samanlaisia työmyyriä.

Muiden hankkeidensa lisäksi Ellen suorittaa nyt tohtorin tutkintoa Tampereen yliopistossa. Yritämme tämän johdosta antaa hänelle työrauhaa, kun hän silloin tällöin taas vierailee Suomessa.

Greenwell Matongon kirjastosta muodostui vähitellen mallikirjasto, jonka esimerkkiä käytettiin Kirjastoseuran Kirjastot ja kehitys -hankkeessa. Ellenin kanssa aikoinaan suunniteltuja palveluita toteutetaan menestyksellä nyt 22 namibialaisessa ja kahdessa tansanialaisessa kirjastossa.

 

Kirjoittaja on Kirjastot ja kehitys -hankkeen koordinaattori ja Ellen Namhilan ystävä. Ellenin Suomi-vuosien aikaan kirjoittaja toimi Vantaan lähikirjaston johtajana.

Katso Greenwell Matongon kirjastosta kertova dokumentti tästä.
Lisätietoa Kirjastot ja kehitys -hankkeesta tästä