Jani Kaaro ottaisi tietokirjat aseiksi trolleja vastaan

Palkittu tiedetoimittaja harmittelee sitä, että sivistyneinä itseään pitävät ihmiset luottavat liikaa mielipidejohtajiin. Trolleja vastaan väitellessä kannattaisi ensin lukea taustaksi kirjallisuutta.

Porvoolaiseen kahvilaan astuu väsyneen näköinen mies. Eräs lehti pyysi häntä hetki sitten lähtemään toimittajaksi Bostoniin kansainväliseen tiedekonfrenssiin, mutta hän kieltäytyi.

"Ei jaksanut", Jani Kaaro sanoo.

Kaaro on yksi Suomen arvostetuimmista tiedetoimittajista. Nyt hän kertoo kuitenkin olevansa kurkkuaan myöten täynnä kirjoittamista, ja arvelee, että voisi tehdä mielekkäämpää työtä lähihoitajana. Syynä Kaaron ahdinkoon on se suuri muutos, joka suomalaisessa julkisuudessa on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Vielä kymmenen vuotta sitten julkisuudella oli portinvartijansa. Heitä olivat toimittajat, kuten Kaaro. Tavallisesti vaadittiin monta vuotta kestänyt alan koulutus tai pitkä työkokemus, jotta pääsi päättämään siitä, kenen ääni julkisuuteen pääsee.

Julkisuus oli kaikille yhteinen ja tuttu. Se oli puoli yhdeksän uutiset, tai vaihtoehtoisesti maikkarin kympin uutiset. Räväkkyys ja ylilyönnit olivat iltapäivälehtien heiniä. Oli tapana päivitellä sitä, miten iltapäivälehdet retostelivat yksityiskohtaisilla kuvauksilla murhista. Ne ja Seiska-lehti edustivat julkisuuden pimeää puolta.

Tänä päivänä iltapäivälehdet tuntuvat pehmoisilta. Onhan niiden rinnalle tullut julkaisuja, jotka vielä 10 vuotta sitten olivat kuin painajainen: MV-lehti, Magneettimedia, Nykysuomi ja Uutismaailma. Nämä ovat viha- ja valhelehtiä, joita esimerkiksi palkittu toimittaja Johanna Vehkoo on listannut Ylen Valheenpaljastaja-blogiinsa.

Uudet vihauutissivustot eivät ole enää pariin viime vuoteen olleet mikään pieni tekijä. Esimerkiksi yhtä MV-lehden juttua voidaan lukea moninkertaisesti enemmän kuin yhtä Jani Kaaron tekemää, Helsingin Sanomissa tai Tiede-lehdessä julkaistua juttua.

Innostus lähti kasvikirjoista

Kaaro kertoo innostuneensa tieteestä lapsena. Hän oli viidennellä tai kuudennella luokalla, ja oppilaat olivat seuraavana päivänä lähdössä retkelle Linnanmäelle. Illalla Kaaro meni äitinsä kanssa kirjastoon, asteli kasvikirjojen eteen ja innostui erityisesti kevätkukista. Seuraavana päivänä, kun muu luokka lähti huvipuistoon, Kaaro lähtikin kukkien perässä metsään.

Teini-iässä Kaaron jääräpäisyys säilyi, ja se määritteli hänen elämänsä suunnan. Muut menivät toisen asteen opintoihin, mutta Kaaro jätti lukion kesken. Hän ryhtyi avustamaan ympäristöjärjestö Luonto-liittoa ja kirjoitti ensimmäiset lehtijuttunsa. Eräs työtoveri vinkkasi, että jutuista saisi paremman korvauksen, jos niitä tarjoaisi Helsingin Sanomiin. Niinpä Kaaro kirjoitti sinne jutun.

Eräs hesarin toimittaja on muistellut, että tavallisesti hyvin kriittinen tiedetoimituksen esimies häkeltyi nuoren Kaaron perehtyneisyydestä. Kaaron kirjoituksia alettiin julkaista lehdessä säännöllisesti. Hänestä tuli tiedetoimittaja. Mutta mistä Kaaro oli saanut omat tietonsa? Tietenkin tietokirjoista.

"Alfred Crosbyn kirja Ecological Imperialism räjäytti tajuntani. Aloitin sen jälkeen hillittömän lukemisen", Kaaro sanoo.

Julkisuus muuttui kurnutukseksi

Merkittävin tunnustus Kaaron uralle tuli vuonna 2015, kun hänet valittiin vuoden tiedetoimittajaksi. Hänestä oli siihen mennessä tullut julkisuuden portinvartija. Siihen mennessä julkisuudessa oli tapahtunut voimakas muutos. Puolet suomalaisista oli liittynyt Facebookkiin. Alettiin puhua somekuplasta, joka tarkoitti jokaisen omaa, tuttavista koostuvaa minijulkisuutta. Samaan aikaan perinteinen julkisuus menetti merkitystään, sillä ihmiset tottuivat lukemaan uutiset ilmaiseksi netistä. Talouden taantuma vähensi lehtitalojen mainostuloja. Samalla Yleisradiota heikennettiin. Journalismista hävisi muutamassa vuodessa tuhat työpaikkaa, eli viidennes kaikista töistä.

Ihan jokainen suomalainen ei kuitenkaan vielä tutustunut tähän uuteen julkisuuteen. Suomalaiset tilasivat ja tilaavat ainakin vielä toistaiseksi lehtiä kotiin. Ylen iltauutisten suosio ei ole merkittävästi heikentynyt. Voidaankin sanoa, että uusi, somen julkisuus, on kasvanut vanhan rinnalle.

Somen julkisuudessa on eräs piirre, joka vaivaa Jani Kaaroa. Tieto ja valhe näyttävät somessa samalta. Ne putkahtavat uutisvirtaan saman kokoisina ja näköisinä. Ennen toimittaja oli siivilä, joka erotteli totuuden ja valheen. Nyt erottelun joutuu tekemään lukija itse, eikä kaikkien medialukutaito ole sillä tasolla, että he osaisivat erottaa näitä kahta toisistaan.

Somen julkisuudessa saa huomiota, jos osaa esittää asiansa räväkästi. Totuus on usein niin tylsä, että siitä ei synny meteliä. Kaaro on verrannut asiaa sammakoiden kurnutukseen. Sammakot kurnuttavat kilpaa, ja se, joka on kaikkein äänekkäin, saa viestinsä perille.

Nykyään valhetta käytetään totuuden tavoin. Jopa merkittävässä asemassa olevat poliitikot käyttävät somessa liikkuvia valheita hyväkseen. Jos viimeiselle kahdelle vuodelle pitäisi valita motto, sellaiseksi sopisi esimerkiksi Perussuomalaisten puoluesihteerin Riikka Slunga-Poutsalon lausahdus ”Näin nämä asiat koetaan”.

Trollaamista vastaan

Medialukutaito vaatii harjaantuneisuutta, oivallusta ja aikaa. Ongelma on, että monet avaavat somen viihtyäkseen, ja huuto on viihdyttävää. Uudelle julkisuudelle tyypillistä on se, että valheellista viestiä rummutetaan kovempaa kuin totuutta. Joskus tarkoituksena on levittää valheellista propagandaa esimerkiksi maahanmuuttajia vastaan, joskus tarkoituksena on vain pilailla.

Trollaaminen on julkisuuden tärkeä sana. Se viittaa pilailun vuoksi tehtyyn valheellisen tiedon levittämiseen. Trollaamisella tarkoitetaan myös tahallista manipulointia, jolla on tarkoitus vaikuttaa jopa valtioiden suhteisiin.

Kaaron mielestä valheiden leviämistä voi parhaiten estää tietokirjojen avulla. Ne ovat edelleen paras tapa popularisoida tieteellistä tutkimusta ja yhdistää eri koulutustaustoista tulevat ihmiset tieteelliseen tietoon. Tietokirjojen suosio ei ole hiipumassa. Esimerkiksi vuonna 2015 tietokirjoja myytiin lähes 84 miljoonan euron arvosta. Kaunokirjallisuutta myytiin 35 miljoonalla. Luvut kertovat siitä, että ihmisten tiedonjano on kova.

Uuden julkisuuden myötä myös medialukutaitoa pitäisi opettaa rutkasti nykyistä enemmän. Sivistyksestä pitäisi tehdä muotia. Koululaisille pitäisi opettaa, että vastaan tulevaa juttua ei kannata jakaa lukematta. Vastuuta digikasvatuksesta voisivat ottaa koulujen lisäksi myös kirjastot.

On kuitenkin jäljellä eräs ongelma. Laiskuus. Kaaro on havainnut, että sivistyneinä itseään pitävät ihmiset ovat hekin laiskoja hankkimaan tietoja väitteidensä tueksi.”Ihmiset valitsevat sen auktoriteetin, johon he luottavat, eivätkä tarkista itse faktoja”, Kaaro sanoo.”Näin tehdään valitettavasti myös punavihreässä kuplassa.”

Kansalaisten valistamisen lisäksi myös somen toimintalogiikkaa pitäisi muuttaa. Onneksi tähän on jo havahduttu. Esimerkiksi Facebook ilmoitti vuodenvaihteessa, että se aikoo jatkossa ryhtyä suodattamaan valeuutisia. Valeuutisia etsivät ja merkitsevät jatkossa sekä ammattilaiset että myös tavalliset lukijat.

Loukkaantumisen kulttuuri jyllää

Uudessa julkisuudessa on toki myös paljon hyvää. Se tarjoaa äänen ihmisille, joilla ennen oli hyvin rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa. Ennen kirjoitettiin mielipidepalstalle tai Karpolle, joka toi hyvitykseksi joulukinkun. Nyt huonosta kohtelusta voi kirjoittaa someen päivityksen, joka parhaimmillaan leviää ja saa jopa suuryritykset muuttamaan toimintaansa.

Ihmiset haluavat mielellään osoittaa tukensa loukkaantujalle peukkujen ja jakojen muodossa. Niinpä loukkaantumisesta kertovat viestit leviävät tehokkaasti. Mahdollisuus päästä omin ehdoin julkisuuteen kasvattaa kansalaisten valtaa. Negatiivisen julkisuuden pelko taas saattaa estää ihmisten väärää kohtelua jo etukäteen.

 

Toisaalta loukkaantujat haluavat, että vastapuolta ei päästetä julkisuudessa lainkaan esiin. Jani Kaaro on eri mieltä. Hän haluaisi kuulla, mitä esimerkiksi äärinationalistilla on sanottavana.

”Minulle heräisi uteliaisuus tietää, miltä tämä ihminen näyttää. Miten hän puhuu ja onko hän hermostunut”, Kaaro sanoo.”Opi tuntemaan vihollisesi on hyvä ohje tällaisissa asioissa.”

Kaaron ajatus on, että kaikki argumentit pitää saada esiin, edustivat ne sitten totuutta tai valhetta. Uusi julkisuus tarjoaa siihen ainutlaatuisen mahdollisuuden. Ongelma on siinä, että uusi julkisuus on vielä keskeneräinen. Se ei kannusta, ei ohjaa eikä inspiroi hakeutumaan totuuden äärelle.