Kadonnutta kansankotia etsimässä

Lena Andersson tutkii uudessa kirjassaan ruotsalaisen yhteiskunnan muutosta.

 

Istumme Lena Anderssonin kanssa Helsingissä Musiikkitalon kahvilassa keskustelemassa hänen uusimmasta kirjastaan.

Andersson hörppii teetään ja sanoo, että hänen ruotsalaista yhteiskuntaa käsittelevä kirjansa Svean poika – kertomus kansankodista ei ole herättänyt keskustelua Ruotsissa.

”Minulla taitaa olla väärä näkökulma ja mielipiteet. Nyt pitäisi olla Ruotsin akatemiassa ja keskustella #metoosta tai jyrkkään ja tuomitsevaan sävyyn naiskysymyksistä, jotta media kiinnostuisi”, Andersson sanoo. 

Anderssonkin on kuitenkin mielipidevaikuttaja. Hän on tuottelias kirjailija ja kirjoittaja. Tällä vuosikymmenellä häneltä on ilmestynyt kirja melkein joka vuosi, kaunokirjallisuuden lisäksi esseitä ja pakinoita. Ensimmäisen kirjan hän sai julki jo 25-vuotiaana. 

Lena Andersson on saanut Ruotsin suurimman kirjallisuuspalkinnon August-palkinnon ja muita tunnustuksia.

”Kyseenalaistan mielelläni asioita, joita pidetään itsestään selvinä sen enempää pohtimatta.”

Kaikille suihkut

Lena Andersson halusi uudella kirjallaan kuvata lähimenneisyyttä, jolloin maan kehittämisessä tuntui olevan selkeä päämäärä, ja kritisoida tämän ajan henkeä, joka hänen mukaansa suosii subjektiivisuutta, minäkeskeistä tunnepuhetta.

”Haluan kertoa, mistä tulemme ja kritisoida vähän menneisyyttä, jotta emme tekisi samoja virheitä uudestaan. Mutta samalla haluan Ragnarin hahmon kautta arvostella nykyaikaa. Aikamme on niin hahmotonta, itsekeskeistä, pirstaleista ja ajattelultaan epäsystemaattista.”

Kirjassa Svean poika poika on nimeltään Ragnar. Hän syntyy vuonna nolla eli 1932, ruotsalaisen kansankodin syntymävuotena.

Ragnarin kautta Andersson kuvaa ruotsalaisen yhteiskunnan ihannetta. Kansankoti ja hyvinvointiyhteiskunta toivat paljon hyvää, monille ihmisille.

Suomalaisille Kansankodin käsite ei ole kovin tuttu, mutta se on osa hyvinvointiyhteiskunta-ajatusta, johon meilläkin pyrittiin. Andersson on miettinyt tätä ainutlaatuista ilmiötä, jossa tulevaisuudenusko oli valtava, samoin poliittinen panostus ihmisiin.

”Kaikkien tuli saada suihkut, pesualtaat ja asunnot. Ihminen päättää kohtalostaan, se oli sosiaalidemokraattien suuri linjaus, ja siitä puhuttiin paljon sinä aikakautena, jota kuvaan. Nykyään siitä ei puhu kukaan.”

Anderssonin kirjan Ragnar ajatteli, että valtio oli ihmisen parempi minä, ja yksilön tuli tavoitella samoja periaatteita kuin valtion; tasa-arvoa, selkeyttä, faktaa, ei tunteita.

”Hän oli sosialidemokraatti, ei konservatiivi eikä 60-luvun radikaali. Hän uskoi kehitykseen, edistykseen, tasa-arvoon ja henkilökohtaiseen vastuuseen. Noina aikoina yhteiskunnan kehittämisessä korostettiin tutkimustietoa, rationaalisuutta ja poliittista tahtoa”, kuvailee Andersson Ragnaria ja Kansankodin päämääriä.

Vauras ja hyvinvoiva Ruotsi ei syntynyt sattumalta. Uuden ajan saavuttamiseksi oli tarvittu 50 vuotta demokratiaa ja 40 vuotta sosialidemokratiaa, Andersson kirjoittaa kirjassaan.   

Demokratia kasvoi aidosti, mutta samalla ajassa oli totalitäärisyyden siemeniä. ”Kansankodissa pyrittiin suuriin yksiköihin ja jonkinlaiseen suunnittelutalouteen uskottiin liikaakin”, Andersson pohtii. ”En suhtaudu tuohon aikaan pelkästään kriittisesti tai pelkästään positiivisesti, yritän vain ymmärtää.” 

Onko kansankoti ja hyvinvointiyhteiskunta nyt kuollut? ”Kansankoti on, mutta hyvinvointiyhteiskunta ei, onhan meillä verovaroin rahoitetut lastenhoito, terveydenhuolto, koulut.”

Hiihtoa huipulla

Linné-yliopiston kunniatohtori Lena Anderssonia voisi luonnehtia älylliseksi keskustelijaksi ja kirjoittajaksi. Hän sivaltelee tekopyhyyttä, mutta myös naurattaa lukijaa.

Pöydän toisella puolella lohipiirakkaa mutustaa ystävällinen ja mutkaton nainen, joka nauraa mukaansatempaavasti ääneen.

Tietoon ja faktoihin uskova Andersson ei avaa persoonaansa medioille. Kuitenkin hänen ihmissuhteista kertovat kirjansa tuntuvat hyvin avoimilta ja henkilökohtaisilta.

Uusimmasta kirjasta löytää yhtäläisyyksiä Lena Anderssonin omaan elämään. Svean poika on myös kertomus isän ja tyttären suhteesta. Kirjan Ragnar on veistonopettaja, ja niin oli Anderssonin isäkin.

Kirjan tytär Elsa hiihtää kansallisella tasolla. Lena Andersson on käynyt hiihtolukion ja kilpaillut nuorena maastohiihdossa.

Kertooko kirja Anderssonin elämästä ja perheestä?

”Olen hiihtänyt kilpaa, joten tunnen sen maailman, eikä minun tarvinnut tehdä taustatutkimusta. Isäni oli myös veistonopettaja, mutta en kirjoita isästäni. Veistonopettaja on mielestäni mainio symbolinen ammatti.”

”Kaikki kirjoittamiseni kumpuaa siitä, että olen elänyt, en vain lukenut teorioita tai kirjoja rakkaudesta. Rakennan elämäni aineksista fiktiivisiä henkilöitä. Mutta kirja on puhdasta fiktiota, se on kertomus, ja niin se pitää lukea.”

Anderssonin mielestä kaunokirjallisuuden tehtävä on kertoa siitä, mikä on universaalia, meille kaikille ihmisille yhteistä.

”Kertooko kirja minun elämästäni, ei ole olennaista, vaan se, onko kertomuksella merkitystä muille.”

 

Oikeisto nousee

Kirjassa Ragnar kadottaa identiteettinsä. Entiset arvot ja tavat toimia eivät enää päde, mutta Ragnar ei löydä uutta päämäärää elämälleen. Hän tuntee itsensä petetyksi. Tällaiset tuntemukset ovat suotuisaa maaperää yksinkertaisia vastauksia tarjoaville liikkeille. Kertooko Ragnarin kokemus Ruotsidemokraattien suosion kasvusta?

”Ruotsidemokraatitkin ovat puhuneet kansankodista, mutta sen päämäärät ovat toiset kuin sosiaalidemokraateilla, joille kansankoti oli henkinen ja materiaalinen projekti. Ruotsidemokraateilla käsite on ideologinen”, pohtii Andersson.

Andersson ei ole kirjassa kuitenkaan kirjoittanut uusoikeiston noususta tai pakolaisista.

”Rajasin kirjan kansankodin aikakauteen. Ehkä nuo ilmiöt ovat sitten toisen kirjan aihe.”

 

Minän aika

Perhekuvauksellaan Andersson kuvaa myös totuuden jälkeisen ajan syntyä. Kansankodin suunnitelmallisuus ja mitattavat tavoitteet ovat poissa. Uusi aika on jakaantunutta ja sumeaa. Omien mielipiteiden ja mieltymysten korostaminen näyttää korvaavan totuuden ja faktat. Onko se ajan henki?

”Se on tämän ajan vallitseva normi. Ihmisen yksilölliset tunteet ovat yhtä kuin totuus. Tiede ja faktat korvataan kertomuksilla.”

Kirjailija toivoisi toisenlaista keskusteluilmapiiriä.

” Kaipaan asiallisuutta keskusteluihin, että argumentoidaan, mielellään asia-argumenteilla, eikä vain tuomittaisi ja tuomittaisi. Kaikista kysymyksistä pitäisi voida keskustella ilman tabuja. Ei saa sulkea pois ihmisiä, joilla on toisenlaisia mielipiteitä.”

Myös media saa järkeen uskovalta Anderssonilta näpäytyksen.

”Toivon, ettei mediaa ohjaisi liikaa ne, jotka ovat twitterissä. Journalisteille tekisi hyvää nostaa aika ajoin katse sieltä. Sulje välillä twitter, lue kirjoja!” 

 

Fakta

Kirjailija, journalisti, kriitikko.

August-palkinto 2013

Kunniatohtori: Linnéuniversitetet 2016

Romaaneja suomennettu mm.

Duck City, 2008 Omavaltaista menettelyä, 2014 Vailla henkilökohtaista vastuuta, 2015 Svean poika – kertomus kansankodista 2018