Katja Kallio: Lukeminen on lääke yksinäisyyteen

Lukiessa näkymättömyys on taikavoimava, jonka avulla voi olla läsnä kaikkien kirjan ihmisten kanssa.

Etkö sä äiti oo yksinäinen kun sä teet kaikki päivät töitä itekses kotona, kysyi teini-ikäinen tyttäreni minulta tässä taannoin. Lonkalta vastasin, ettei yksinäisyys taida kuulua tunnerekisteriini, mutta tajusin oitis ettei se totta ollut. En ole koskaan yksinäinen työskennellessäni kotona. Muutoin ja muualla kyllä; saattaa riittää että astun ovesta kadulle, kun jo tunnen itseni niin ulkopuoliseksi että pelkään tipahtavani maailman reunalta alas. 

Kirjailijoilla on keskimääräistä suurempi yksinolon sietokyky, se kun on ammatin välttämätön edellytys. Me olemme yksinäisyyden jumalan suojeluksessa, työskentelemme hänen suopean katseensa hohteessa. Mutta tällä jumalalla on takaraivossaan toiset kasvot, epäluuloiset ja pelottavat ja rumat. Ne ovat ulkopuolisuuden kasvot, ja ne kääntyvät esiin sillä sekunnilla kuin kirjoittaminen lakkaa ja pitäisi ottaa osaa tosielämään, olla oikean yhteisön oikea jäsen. ”Aina puhutaan siitä että kirjoittaminen on niin vaikeaa, mutta paljon helpompaa se on kuin ihmisenä oleminen”, sanoi eräs kirjailijaystäväni kerran, ja oli oikeassa. 

Mikään kirjailijoiden yksinoikeus ulkopuolisuuden vamma ei ole. Harva ihminen on siitä vapaa. Kerran vieressäni kahvilassa istui nuori nainen, eloisa kaunotar jolla oli helisevä nauru ja vaaleanpunaista yllään. ”Mun ongelma on se että mulla on joka paikassa ulkopuolinen olo”, tämä säteilevä valioyksilö sanoi seuralaiselleen. ”Mä en oikein osaa olla missään enkä kuulu mihinkään.” Vaikea mutta pakko uskoa, että hänkin tiesi millaista on seistä niin syrjässä että on horjahtamaisillaan reunalta alas. Tai tuntea haalistuvansa seurassa kunnes muuttuu näkymättömäksi.    

Tätä vaivaa monet hoitavat paitsi kirjoittamalla myös lukemalla. Lukiessaan ihminen ei ole koskaan yksinäinen eikä ulkopuolinen. Näkymättömyyskin kuuluu silloin asiaan. Se ei ole enää risti, vaan taikavoima, jonka avulla voi olla läsnä kaikkialla, kaikkien kirjan ihmisten kanssa. Tuntuu hiukan siltä kuin olisi ollut haaksirikossa, ja yhtäkkiä tajunnut osaavansa paitsi uida myös hengittää veden alla. 

Yksinäisyyden jumalan kuvaa en ole koskaan nähnyt. Kenties häntä itseään vaivaa sama näkymättömyys kuin hänen suojattejaan? Emme näe häntä vaikka hän on aina liikkeellä, hänellä on paljon työtä, enemmän kuin hän pystyy hoitamaan. Yhtä kaikki tiedän varmasti mitä asetta hän kantaa mukanaan. Hänen kollegansa pitävät kohotetussa kädessään salamaa tai jousta ja nuoliviintä. Yksinäisyyden jumalan taskusta pilkottaa kirja.