Katja Kallio: Maksettua rakkautta

Kirjailijat välttävät rahasta puhumista viimeiseen asti.

Ostin itselleni lomalukemiseksi kaksi himoitsemaani kirjaa: Pulitzer-palkitun Elizabeth Stroutin uusimman romaanin Anything is Possible sekä Jhumpa Lahirin Italia-aiheisen kirjoituskokoelman In Other Words. Seuloin nämä kirjat valtavasta valikoimasta huolella, sillä kun ihmisellä on kerrankin neljä päivää aikaa lukea, mutta ei enää mahdollisuutta pistäytyä kirjastossa tai kirjakaupassa, on valintojen oltava napakymppejä. Kun sitten otin uudet sydänkäpyseni kotona esiin hyväilläkseni niitä ja tehdäkseni niihin lähempää tuttavuutta, poistin niistä ensimmäiseksi hintalaput.

Niin teen aina: tuhoan kaikki todisteet siitä rahvaanomaisesta tosiasiasta, että sydänkäpysistäni on pyydetty rahaa, ja että minä olen silkan rahan kautta (enkä esimerkiksi sieluni kauneuden perusteella) päätynyt niiden haltijaksi. 

Johtuuko rahan ajatuksen karsastaminen pelkästään siitä, että kirjoissa on niin kallisarvoinen sisältö? En usko. Äskettäin ostin isoäitini valokuvalle vanhat kauniit kehykset. Kehyksissä on siis kullan arvoinen sisältö, mutta silti niiden takapuolella on yhä hintalappu. En kaihda myöntämästä, että olen maksanut niistä. Joku on kehykset tehnyt, joku on hommannut niihin raaka-aineet ja joku kolmas myi ne, ja on selvää että tässä ketjussa raha vaihtaa omistajaa. 

Kun kirjallisuudesta tulee kyse, rahasta puhutaan kuiskaten. En tunne ainuttakaan kirjailijaa, joka ei välttelisi rahasta puhumista niin pitkään kuin mahdollista. Vaiteliaisuus liittyy salaperäisesti siihen, että kirjallisuus on intohimolaji, eikä rahan pitäisi liittyä siihen. Puhu hiljaa rakkaudesta, lauletaan italialaisessa laulussa - eikä rahasta mielellään ollenkaan! Jopa lukijan roolissa minäkin häivytän ensi tilassa kirjoistani kaikki merkit rahasta. 

Tosiasia kuitenkin on, että raha on kirjallisuuden verta. Ajatus verestä voi inhottaa ja kauhistuttaa, mutta ilman sitä ei elämä kuohu. Laittaessani Jhumpa Lahirin ja Elizabeth Stroutin paikoilleen kirjakokoelmaani ajattelin, että hylly on täynnä rakkautta, maksettua rakkautta. Olen maksanut sydänkäpysistäni tuhansia markkoja, liiroja, pesetoja, dollareita, puntia, euroja. Niilläkin rahoilla maailman kustantajat, kirjapainot, kirjakaupat, kirjamessut sekä kirjailijat ovat kyenneet jatkamaan työtään alalla, jota he lukijoiden lailla intohimoisesti rakastavat. Ja mietin että pitäisiköhän minun tästedes jättää hintalaput paikoilleen kuin pikkuruiset laastarit kirjojeni iholle. Estämään verta virtaamasta näkösälle, mutta muistuttamaan sittenkin siitä, että pinnan alla onneksi kohisee.