Kirja, joka ei kelvannut kirjastoon

Kirjastot joutuvat kiusallisiin tilanteisiin miettiessään, mitä kirjoja voidaan ottaa kokoelmiin. Viime keväänä lanseerattiin uusi varoituslause.

Kirjojen julkaisusta on tullut niin helppoa, että periaatteessa kuka tahansa voi julkaista oman teoksen.

Tämä ei ole pelkästään positiivinen asia. Kirjastoille tarjotaan paljon materiaalia, joka on niin heikkoa, ettei sitä haluta hankkia hyllyyn.

Asia on kiusallinen kirjastoille. Tässä jutussa osa haastateltujen sitaateista on jätetty tarkoituksella mainitsematta. Huolena oli, että asiasta puhuessaan tulisi maalitetuksi tai leimautuisi sananvapauden vastustajaksi, vastarannan kiiskeksi, ammattitaidottomaksi tai sensuuriin taipuvaiseksi henkilöksi.

Sensuuria kirjastoissa harvemmin harrastetaan ainakaan haastattelujen perusteella. Tyypillisesti kirja jätetään hankkimatta tai poistetaan kokoelmista huonon kieliasun vuoksi. Tämänlaisia ovat esimerkiksi käännöskoneiden varassa tehtaillut versiot klassikkokirjallisuudesta.

“Suurten kustantamojen aineisto on liki ongelmatonta, mutta omakustanteet ja tarvepainatteet aiheuttavat tarvetta puntarointiin. Niihin liittyen tulee paljon myös hankintaehdotuksia”, eräs haastatelluista kirjastonjohtajista kertoo.

Sensuuri oli yleistä

Kirjastojen portinvartijuudesta keskusteltaessa laatu on suhteellinen käsite. Kirjastojen sensuuria pelkäävät kokevat, että kirjaston tekemissä valinnoissa painaa enemmän arvioijan omat mieltymykset kuin kirjan varsinainen taso.

Suomessakin tunnetaan tapauksia vuosikymmenten takaa, jolloin teoksia on jätetty hankkimatta tai poistettu kokoelmista. Eläköitynyt Kansalliskirjaston entinen johtaja Kai Ekholm on osoittanut, miten jatkosodan jälkeen vuosina 1944-46 kirjastoista poistettiin neuvostovastaista kirjallisuutta valvontakomission vaatimuksesta.

Musiikkikirjastomies Heikki Poroilla on omassa pamfletissaan taas huomauttanut, että suomalaiset kirjastot ovat taipuneet sensuuriin vielä 2000-luvun alkupuolella.

Kulttikirjallisuuden ja sarjakuvan harrastajien piirissä moni muistaakin, että kauhua, väkivaltaa tai pornoa edustavat teokset saattoivat joutua tulilinjalle 1990-luvulla kirjastoissa.

Tänä päivänä ongelmat koskevat pääasiallisesti kohun keskelle joutuneita poliittisia pamfletteja ja ristiriitaista tietoa sisältäviä tietokirjoja.

Tämänlaisia tapauksia ovat esimerkiksi kustantajan takaisin vetämä, Suomen perustan kustantama Jukka Hankamäen teos Totuus kiihottaa.

Isojenkin kustantamoiden julkaisut voivat toisinaan osoittautua ongelmallisiksi. Esimerkiksi Otavan julkaisema, lääkäri Antti Heikkilän teos Lääkkeetön elämä joutui julkisuudessa myrskyn silmään kiistanalaisten väitteidensä vuoksi. Puntarointia on tehty kirjastoissa myös esimerkiksi hyvinvointibloggari Maria Nordinin teoksesta.

Näkemysten kirjo

Kirjastotyöntekijöille laaditut eettiset ohjeet linjaavat, että kirjastoissa ei tule harrastaa omiin mieltymyksiin perustuvaa sensuuria. Haastattelukierroksen perusteella yleinen näkemys kirjastoissa on, että ne tarjoavat mahdollisuuden tutustua kaikkiin yhteiskunnassa esiintyvien mielipiteiden kirjoon. Myös kyseenalaisiin.

“Parempi tietää mitä vastustaa kuin vastustaa vain kuulopuheiden perusteella. Myös nämä aineistot ovat dokumentteja omasta ajastamme, ja on tärkeää, että niihin voidaan tutustua myös vuosien päästä, kun aineistoja ei löydy enää verkosta”, eräs kirjastonjohtaja kommentoi.

Ongelmallisia kirjoja hankitaan kokoelmiin lähinnä yksittäiskappaleina, jotta ihmisille tarjoutuu mahdollisuus tutustua teokseen esimerkiksi oman mielipiteen rakentamiseksi.

Moni kirjastotyöntekijä kuitenkin myöntää kokevansa ristiriitaiseksi kirjastojen velvollisuuden hankkia kaikki teokset hyllyyn. Pitäisikö teoksia jättää hankkimatta tilanteessa, jossa teos on syrjivä? Kirjastoja velvoittaa pyrkimys edistää tasa-arvoa, mutta toisaalta kirjastoja on velvoitettu toimimaan sananvapauden edistämiseksi.

“Mihin raja vedetään? Ongelma ei näy fiktion puolella, ellei puhuta kuvallisesta pornosta. Tietokirjallisuuden kohdalla joudutaan usein pohtimaan, miten toimia siten, ettei kirjasto riko omia eettisiä periaatteitaan”, tuumailee eräs kirjastotyöntekijä.

Laittomuudet pois

Suomen sananvapausjärjestö PENin vapaa toimittaja Heikki Jokinen vetäisi rajan Suomen lakiin. Tällöin kirjastoon ei pidä hankkia laitonta tai rikokseen yllyttävää materiaalia. Jokinen painottaa, että hänen ehdotuksensa perustuu oletukselle, että henkilökunta on ammattitaitoista.

“Sananvapauteen kuuluu erottamattomana osana oikeus esittää vääriä tai ei-hyväksyttyjä mielipiteitä. Kirjastojen tulisi heijastaa yhteiskunnassa esiintyvää näkemysten kirjoa. Tämä edistää kirjastolain edellyttämää sananvapautta ja aktiivista kansalaisuutta, samoin moniarvoisuutta.”

“Erityishuomiota kyseenalaisille kirjoille ei kannata antaa. Tulee luottaa lukijan ymmärrykseen ja tarjota samoista aiheista monipuolista tietoa”, Jokinen lisää.

Lähtökohtana kirjastoissa on, että kirjastotyöntekijä on ammattilainen. Työnkuvaan kuuluu kyky arvottaa teoksia, mutta ei sensuroida niitä.

Mistä kirjastotyöntekijä sitten tietää, että kirja rikkoo selkeästi lakia tai on virheellinen? Työntekijällä riittää harvoin aika teosten sisältöjen tarkastamiseen.

“Asiantuntijatkin ovat erimielisiä esimerkiksi terveyteen liittyvistä asioista. Miten me voisimme lähteä neuvomaan”, eräs haastateltu kirjastopalvelupäällikkö muotoilee ongelman.

Painostetaan hankkimaan

Puntarointia mutkistaa se, että ongelmallisten teoksien hankkimiseen kohdistuu kirjastoissa painetta.

Esimerkiksi pienpainatteiden ja pamflettien julkaisijat saattavat markkinoida teoksiaan toisinaan ärhäkästi.

Hankintaehdotuksissa saattaa olla aggressiivisia sävyjä. Asiakkaat saattavat myös rummuttaa tiettyjä teoksia siihen saakka, kunnes kirja hankitaan kokoelmiin.

“Sisäisessä keskustelussa on tällaista painostusta koettu olevan. Meillä on vahvoja näkemyksiä puolin ja toisin, ja eri mieltä olevat leimataan helposti”, eräs kirjastonjohtaja paljastaa.

Uusi varoituslause

Kirjastoilla on käytössään työkaluja kyseenalaisesta sisällöstä varoittamiseen. Kirjastopalveluiden sisällönkuvailun asiantuntijaryhmä ehdotti maaliskuussa, että teoksen metatietojen huomautuskenttään voidaan jatkossa lisätä fraasi “Sisältö poikkeaa yleisesti hyväksystystä tiedekäsityksestä”.

Tarkoituksena on käyttää termiä lähinnä tilanteissa, joissa teoksen luonne ei muuten tulisi ilmi. Lokakuun loppuun mennessä lause löytyi kahden kirjan metatiedoista.

Yhteiskunnallisen ja poliittisen aineiston pystyy helposti kuvailemaan nykysanaston perusteella “mielipidekirjallisuudeksi” tai “pamfleteiksi”. Mutta terveydenhoidossa esimerkiksi rokotusta vastustavaa aineistoa ei voida kuvata pelkästään termillä “vaihtoehtolääkintä”. Tässä tapauksessa fraasin käyttö voisi tulla kysymykseen.

Mutta ongelmaton suositus ei ole. Pitäisikö fraasia käyttää taannehtivasti kaikkiin teoksiin? Ja entäpä jos esimerkiksi yleisesti hyväksytyt tiedekäsitykset muuttuvat?

Apua tarvitaan

Ongelmana on, että päätökset eivät saisi varoitussuositusten tai poistojen osalta perustaa yksittäisen työntekijän mielipiteisiin tai mieltymyksiin.

Tieteellisten teosten laatua pystyy esimerkiksi päättelemään sen pohjalta, onko teos vertaisarvioitu.

Useimmiten ristiriitatapauksissa käännytään kollegoiden puoleen. Osassa kirjastoja käydään työntekijöiden kesken kovaakin keskustelua laatukriteereiden puolesta, jotka teosten olisi täytettävä tullakseen hankituiksi kirjastoihin.

Mutta entäpä jos vastuu jää yksittäisen työntekijän harteille?

“Missä on se taho, joka pystyisi arvioimaan, mihin raja vedetään”, eräs kirjastotyöntekijä kysyy.

Arvioikaa itse

Ehdotus kansallisesta auktoriteettitahosta saa usean haastateltavan hiukset pystyyn.

Kirjastoseuran toiminnanjohtajan Rauha Maarnon mielestä kirjastojen on pystyttävä päättämään ja perustelemaan itse, miksi ne jättävät teoksen hankkimatta.

“Monilla kirjastoilla on kokoelmapolitiikka, joko kirjallisena tai ainakin käytäntönä. Hankalien tapausten osalta kirjaston pitäisi pystyä peilaamaan päätöksiä suhteessa omaan kokoelmapolitiikkaansa ja toki laajemmin myös ammattietiikkaan.”

“Näistä aiheista olisi tärkeää käydä julkista ammattikeskustelua esimerkiksi Kirjastoseuran tarjoamilla foorumeilla: työryhmät, some-kanavat, Kirjastolehti, Kirjastopäivät, tai muilla sopivilla foorumeilla.”

Koska rajanveto hankittavien kirjojen kohdalla on hankalaa, panostaisi osa enemmän kirjastoissa lukutaidon edistämiseen.

”Liian monet haluavat nykyisin uskoa vain omia arvojaan ja ennakkoluulojaan edustavia mielipiteitä. Kirjastojen pitäisi panostaa kriittisen lukemisen opettamiseen ja monilukutaidon edistämiseen. Se tosin vaatii resursseja, ja niitä ei nykyisin ainakaan pienemmillä kirjastoilla ole”, kommentoi eräs kirjastoammattilainen.