Kirjastoa pitää harventaa kuin metsää

Hilkka Heikkisen opit kirjaston johtamiseen tulivat metsätöistä. Hän kehottaa olemaan pelkäämättä johtajana olemista, sillä se on paras tapa vaikuttaa kirjaston suuntaan.

Kemin kirjastotoimenjohtaja Hilkka Heikkinen nauraa. 

Olen kuullut, että hän on uhannut sahata moottorisahalla kirjaston hyllyistä alimman rivin pois, jotta kokoelman poisto sujuisi jouhevammin. Heikkinen ei myönnä muistavansa tätä. Sen hän kuitenkin myöntää, että kirjastoa pitää harventaa kuten metsää. 

Heikkinen on jäämässä eläkkeelle kirjastotoimenjohtajan virasta. Haastattelua tehdessä hän viettää viimeisiä lomaviikkojaan ennen kuin varsinaiset eläkepäivät alkavat. 

Moottorisaha on hänelle tuttu työväline, koska hän oli ennen kirjastouraansa metsätyönjohtaja. 

Omalla tyylillä 

Näin Heikkinen kertoo työstään metsässä. 

”Minä olin työnjohtaja. Vein miehet palstan laitaan ja sanoin että tästä tehdään. Sitten kävin katsomassa, mitä on tehty. Olen johtanut kirjastoa samalla tavalla. Annetaan tehtävä ja sen saa hoitaa omalla tyylillään. En ole puuttunut tekemiseen. Jokainen saa tehdä parhaaksi katsomallaan tavalla”, Heikkinen sanoo. 

Heikkinen viihtyi hyvin metsätöissä, mutta hänestä tuli lopulta Kemin kaupungin kirjastotoimenjohtaja. 

Metsätyökoneiden yleistyminen ja lama-aika vähensivät töitä ja Heikkinen lähti uudelleen opiskelemaan. Ensin hän kävi lukion ja sen jälkeen jatkoi yliopistoon informaatiotutkimuksen opiskelijaksi. 

Jo 1970-luvulla Heikkinen oli haaveillut opiskelevansa kirjastonhoitajaksi, mutta silloin haave jäi, ja tilalle tuli metsäkoulu. 

”Olen onnellinen, että niin kävi. Jos olisin tullut suoraan alalle, olisin saattanut muuttua aikojen kuluessa kyyniseksi vanhaksi akaksi.” 

Syvälle nettiin 

Työura osoittautui aivan erilaiseksi kuin Heikkinen kuvitteli. Hänellä oli etukäteen vanhakantainen ajatus kirjastoista. Opiskelujen alkaessa vuonna 1996 kaikki oli kuitenkin pelkkää internetiä. 

”Se oli hyvä aika aloittaa opiskelu. Pääsi perehtymään internetin olemukseen niin syvällisesti alusta asti.” 

Muutenkin kirjastot ovat Heikkisen mielestä uskomattoman edistyneitä laitoksia. 

”Siinä vaiheessa, kun muut tahot ovat alkaneet vasta miettiä, pitäisikö vaikka saada jokin lomake nettiin, meillä on kirjastoissa olleet verkkopalvelut olemassa jo ajat sitten.” 

Heikkisen mielestä on vaikea arvailla, millaisia kirjastot ovat kymmenen vuoden päästä. Lasten- ja nuortenkirjastotyö on hänen mielestään tärkeää. Ilman lapsia ja nuoria ei ole tulevaisuuden kirjastoa. 

”Olin esimerkiksi aluksi 3D-tulostimia ja robotteja vastaan, mutta olen kääntänyt kelkkani. On erilaisia oppijoita ja oppimisen innostus ja oivallus voi jollekin syntyä vaikka pikku robotista.” 

Kemin kirjaston tulevaisuudesta Heikkinen on innoissaan. 

”Jännittävää katsoa mihin Kemin kirjasto menee, kun on tullut uusia nuoria tekijöitä. Kemin kirjastossa syntyy tällä hetkellä koko ajan uutta.” 

Heikkinen on kehottanut mylläämään koko talon aivan uuteen uskoon hänen lähtönsä jälkeen.

 

Älä pelkää johtajuutta 

Kemin kaupunginkirjasto on sen kokoinen, että Hilkka Heikkisen työ on ollut puhtaasti johtajan työtä. Hän ihmettelee, miksi ihmiset pelkäävät ryhtyä johtajiksi. Se on työ, jossa saa visioida ja vaikuttaa kirjaston suuntaan. 

”Onhan se vaativaa työtä, mutta palkinto tulee, kun jokin asia saadaan onnistumaan ja valmiiksi.” 

Kemissä on saatu paljon aikaiseksi. Heti alkuun aineiston poistaminen eteni rivakasti ja lähes turvonneisiin hyllyihin saatiin lisätilaa ilman moottorisahaa. 

Kirjaston tilat supistuivat tilauudistuksen myötä, mikä pakotti ajattelemaan toimintoja ja työnkuvia uudelleen. 

Heikkinen korostaa visioiden tärkeyttä. Siinä vaiheessa, kun tilauudistus alkoi, hän oli jo pitkään miettinyt, miten asioiden pitäisi olla. 

”Ensimmäisenä tavoitteena oli, että työhyvinvointi pitää saada kuntoon. Kun organisaatiouudistus ja tilamuutos tuli, visiot olivat jo valmiina ja paransimme työhyvinvointia.” 

Innostus tärkeää 

Kaikki lähtee Heikkisen mukaan talossa olevista ihmisistä, heidän innostuksestaan ja siitä että he tekevät työnsä hyvin. 

”Olen ollut valtavan tyytyväinen siitä, että vuosien mittaan ihmiset ovat ottaneet uusia haasteita vastaan ja saaneet aikaan todella hienoja asioita.” 

Kirjastotyön pitää muuttua, tai muuten asiakkaat kaikkoavat. 

”Saa siellä kirjastossa istua ja odottaa, tuleeko sinne asiakkaita. Jos tarpeeksi kauan istuu ja odottaa, voi olla, että jonain päivänä ei enää tule.” 

Kirjastossa on Heikkisen mukaan hienoa se, että voi kokeilla. 

”Ei tule ruumiita eikä suuria taloudellisia tappioita, vaikka kokeilu epäonnistuisi. Ihmeisiin riittää välillä pala kartonkia ja liimapuikko.” 

Ihmeiden tekemiseen tarvitaan riittävä määrä henkilökuntaa. Mitään ihmeellisiä lottopotteja kirjastot eivät Heikkisen mielestä tarvitse, jos niillä vain on tarpeeksi osaavaa ja innostunutta henkilökuntaa. ”Ihmiset yrittävät aina viimeiseen asti. Jos yritetään liian pitkään liian vähällä henkilökunnalla, niin ihmisetkin palavat loppuun.” 

Paljon ajoa 

Hilkka Heikkinen ajoi päivittäin töihin Kemiin ja sieltä takaisin kotiin, joka sijaitsee Yli-Iissä Oulussa. Matka on noin 100 kilometriä suuntaansa. Eikä kulkeminen eläkkeellä lopu. 

Hänellä on Ähtärissä melkein satavuotias äiti, lapsenlapsia Hämeenlinnassa ja puoliso ja kolme koiraa Yli-Iissä. Tämä kolmio pitää hänet kiireisenä. 

Eläkkeellä hän toivoo voivansa harrastaa eräilyä ja rauhoittumista. Haastattelun jälkeen Heikkinen suuntaa yhdessä miehensä kanssa Sallaan omatekoiselle eräkämpälle. Yksi heidän yhteisistä harrastuksistaan on rakentaa itse kaadetuista puista saunoja ja kämppiä. 

Heikkinen sanoo vaatimattomasti olevansa rakentamisessa mukana vain vänkärinä, joka etsii ja ojentaa sitä mitä milloinkin tarvitaan. 

”Hirsirakentaminen on älyttömän mukavaa hommaa. Köysiä, mekaniikkaa ja vipuvoimaa miettiessä ajatukset ovat siinä hetkessä.” 

Heikkinen tapasi puolisonsa metsurikurssilla. Mies kertoi ajatelleensa silloin, että kaikkialle niiden naisten pitää itsensä nykyään tunkea. 

Nyt molemmat ovat molemmat eläkkeellä, ja jos aikaa jää, he saattavat lähteä yhdessä vaikka metsätöihin.

Fanikirje Hilkka Heikkiselle 

Elettiin muistaakseni perjantai-iltapäivää keskellä Keski-Pohjanmaata, jossa olin tilapäisenä kirjaston sheriffinä. Kunta on pieni ja kirjasto myös. Tiet ympärillä ovat sellaiset, ettei sinne lähestulkoon kukaan sattumalta eksy. Hilkka oli poikkeus: hän tupsahti paikalle ja kertoi tulleensa katsomaan remontoitua kirjastoa. Muistaakseni kesken mökkimatkan.

Mie olin märkäkorva ja kovasti otettu. Keitettiin kahvit ja tuntui, että tultiin tutuiksi. Likellä oli, ettei tultu vieläkin läheisemmiksi, mutta miun osaksi tuli fanittaa häntä satojen kilometrien päästä. Salaa tietysti. Siitä näkövinkkelistä kirjoitan nyt. Metsätyöt kirjaviidakkoon vaihtanut Hilkka on ollut aina erityishyvä johtaja, jolla on suunnat ja näkymät, mutta myös iso luotto omiinsa ja rutosti uteliaisuutta uuden edessä. Välistä näkee visionäärejä, joilla on perusasiat rempallaan. Siksi kuulostaa mainiolta se, että Hilkan mielestä osaaminen, innostuminen ja riittävä määrä henkilökuntaa ovat kirjaston elinehto.

Erityishyvälle parhaita mahdollisia eläkepäiviä toivottaa,

Pia Rask-Jussila, etäfani itä-Suomesta -84