Kirjastossa haaveillaan omasta kirjasta

Turkulainen musiikkikirjaston työntekijä Ann-Christin Antell kertoi romaanin kirjoittamisen haaveistaan kollegoille.

Kuinka moni kirjastolainen haaveilee romaanin tai runokokoelman kirjoittamisesta? Entä kuinka moni on jo kirjoittanut jotain, mutta vaikenee teksteistään?

Väitän, että aika moni. Oman kokemukseni perusteella kirjastoon hakeutuu töihin kirjoittamisesta kiinnostuneita ihmisiä. Silti aiheesta ei koskaan puhuta. Miksi me vaalimme salaisuutta?

Ann-Christin ”Krisse” Antell, on virkistävä poikkeus. Hän työskentelee Turun musiikkikirjastossa ja on kertonut kollegoille avoimesti kirjoittamisestaan. Gummerus julkaisi helmikuussa hänen historiallisen romaaninsa Puuvillatehtaan varjossa.

”Kaikki ovat olleet tosi innostuneita. Ainakin viisi ihmistä tuli sanomaan, että on itsekin suunnitellut kirjan kirjoittamista. Uskon, että melkein kaikki kirjastolaiset osaisivat kirjoittaa kirjan. He lukevat niin paljon, että heillä on romaanin rakenne päässä”, Antell sanoo.

Krisse Antell istuu kotonaan isossa ruskeassa nahkanojatuolissa, siinä samassa, jossa kirjoitti esikoisensa. Hän jäi 2018 opintovapaalle ja ryhtyi opiskelemaan luovaa kirjoittamista avoimessa yliopistossa.

”Ryhdyin vapaalla heti kirjoittamaan kirjaa, mikä oli jälkeenpäin ajatellen ihan hullua. Vasta luovan kirjoittamisen opiskelu antoi työkaluja henkilöhahmojen luomiseen ja tekstin tiivistämiseen. Opinnoista saatu tuki oli ratkaisevaa.”

Omassa kirjoittamisessa oli olennaista ymmärtää romaanin rytmi, rakenne, käännekohdat ja ristiriidat sekä draaman kaari. Aristoteleen runousopista oli hyötyä.

Krisse Antell näytti lukuja romaanista äidilleen sitä mukaa kuin kirjoitti sitä.

”Äiti sanoi vain, että ihan ok. On silti tärkeää antaa muiden lukea tekstiä ja saada palautetta. Toisaalta pitää myös itse päättää, mitä kritiikistä ottaa vastaan”, hän painottaa.

Uni inspiroi

Noin kymmenen vuotta sitten Antell näki unen. Uni oli harvinaisen väkevä. Siinä oli kiehtova juoni ja se jäi tarkasti mieleen, vaikka hän ei kirjoittanut sitä muistiin. Unessa oltiin Australiassa, jossa uneksija ei ollut koskaan käynyt.

”Aina nukkumaan mennessä kirjoitin tarinaa päässäni eteenpäin. Olennaiset käännekohdat ja ristiriidat olivat unessa jo valmiina. Jatkoin vain juonen kehittelyä.”

Kun Antell muutama vuosi sitten ryhtyi vetämään Vaski-kirjastojen digitointiprojektia, hän kävi läpi valtavasti 1800-luvun kuvia ja dokumentteja. Silloin hän keksi siirtää tarinan Turkuun.

Historiallisten teemojen käsitteleminen oli luontevaa, sillä Antell on opiskellut arkeologiaa, historiaa ja kansatiedettä. Puuvillatehtaan varjossa -romaaniin tulee kahden sivun mittainen lähdeluettelo.

Silti romaanissa on myös tietoisesti tehtyjä historiallisia virheitä. Miksi?

”Tarina vaati niitä. Esimerkiksi tutkimusmatkailija Georg Wallin eli jo aikaisemmin, mutta halusin hänet kirjaan ja 1800-luvun lopun Turkuun. Fiktiivisten henkilöiden lisäksi mukana on historiallisia henkilöitä, joiden persoonan olen luonut. Välillä mietin, voiko niin tehdä.”

Kirjan päähenkilö on Jenny, Liedon kappalaisen leski ja Kaarinan rovastin tytär. Toinen keskeinen henkilö on Barkerin tehtaan johtajan poika, Fredrik Barker.

”Asetelma on sama kuin unessa. Teollistumisen seurauksena sääty-yhteiskunta alkoi murtua ja tehdastyöläisten elinolot olivat surkeat. Jenny ryhtyy ajamaan työväen asiaa. Hän on perustamassa kansankirjastoa ja joutuu napit vastakkain Fredrik Barkerin kanssa. Myös Minna Canth vilahtaa kirjassa. Hän on Jennyn innoittaja.”

Tyhjä olo

Kun esikoisromaani valmistui, Krisse Antellille tuli tyhjä olo. Ei oikein ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa tarinaa. Hän alkoi kerätä aineistoa seuraavaan romaaniin, jonka tapahtumat sijoittuvat Turkuun ja latautuneeseen vuoteen 1905.

”Olen kirjoittanut jo yli vuoden raakatekstiä uuteen kirjaan. Nautin niin kirjoittamisesta. Mutta kyllä romaanissa on aivan hirveä työ.”

Hän näyttää punaisen huoneen, jonka hän on sisustanut työhuoneeksi, kun esikoinen muutti pois kotoa. Punainen nojatuoli, vanhat mööpelit ja punainen bassokitara antavat huoneelle luovaa särmää.

Antell nojaa ovenkarmiin ja sanoo, että on oikeastaan kulkenut tätä kohti jo 20 vuotta.

”Nuorena arkeologian opiskelijana halusin kirjoittaa romaanin, joka sijoittuu rautakauden Suomeen. Aikakaudesta vaan tiedetään niin vähän, että se ei ole helppoa Ei tiedetä edes sitä, minkä nimisiä ihmiset olivat tai miten he puhuivat toisilleen.”

Kirjoittamisesta haaveileville kollegoille kirjailija antaa kaksi ohjetta: löydä oma genre ja sitten genren sisällä oma ääni.

Krisse käyttää omaa ääntään myös laulajana. Opiskeluaikoina perustettu bändi on koottu uudelleen kasaan. Enää ei lähetetä C-kasetteja levy-yhtiöihin, vaan laitetaan biisit suoraan YouTubeen ja Spotify-striimipalveluun.

”Uskon, että kirjallisuudessa aletaan toimia samaan tyyliin. Ei ole pakko enää julkaista kustantajan kautta, vaan on monia vaihtoehtoja.”

Tänäkin iltana nukkumaan mennessä Krisse Antell kirjoittaa päässään tarinaa. Se on rituaali, josta hän ei luovu.

 

Fakta

Ann-Christin Antell

Syntynyt vuonna 1973.

kirjastonhoitaja Turun kaupunginkirjaston musiikkitiimissä.

Naimisissa, kolme lasta ja koti Turussa.

Laulaa Kerkko Rastas -yhtyeessä, pelaa jalkapalloa ja harrastaa kuvataiteita.

Esikoisromaani Puuvillatehtaan varjossa helmikuussa Gummerukselta.

 

KOMMENTTI

Minullakin oli salaisuus

Kirjoitin rikosromaania puolitoista vuotta enkä kertonut siitä perheeni lisäksi kenellekään. Tätä kirjoittaessa Taina Pietikäisen kanssa punottu dekkari Joki on jo julkaistu ja tieto murhanhimoisesta puolestani levinnyt.

Miksi en jakanut kirjoitusprosessin riemua ja epätoivon hetkiä? Olisihan siitä ollut vaikka mitä kerrottavaa. Kirja kulki aina mukana puhelimessa tai pädissä. Kirjoitin tai editoin tekstiä keittiössä, sohvalla, työhuoneessa, kesäiltana ulkona, junassa, Onnibussissa, Arlandan lentokentällä - missä ikinä pystyin ottamaan aikaa itselleni.

 Juurin syy vaikenemiseen oli taikauskoinen halu suojella tekstiä. Jännitän edelleen kirjan vastaanottoa. Mitä kollegat, jotka ovat lukeneet lähes kaiken, ajattelevat kirjastamme?

Toisaalta tiedän, että kirja on kirjoittajiensa näköinen. Olen kotonani kirjan maailmassa ja uskon lujasti henkilöhahmoihin. Päähenkilö Kati Berg on meille todellinen, kuin ystävä.

Juuri tässä piilee kirjoittamisen paradoksi: se on niin intiimiä, että sitä haluaa suojella. Toisaalta tekstin haluaa julkaista, ja silloin pitäisi kestää myös palaute. Taina tiivisti pulman hyvin. kirjojen kirjoittaminen nyt vaan on niin paljon vaikeampaa kuin niiden arvosteleminen.

Kirja ei saanut kansia perinteisessä kustannustalossa, vaan Books on Demand -palvelussa. Joki on aito DIY-tuote. Esilukijoiksi pyysimme luottoystäviä. Kustannustoimittajan hommia teimme kumpikin. Graafinen osasto oli Taina, joka ammattilaisena taittoi kirjan ja teki siihen kannen. Markkinointiosasto olin minä ja kirjan kotisivut teki Taina.

Ja mehän olemme vasta aloittaneet. Kati Berg tutkii -sarja saa jatkoa. Oikeastaan minun pitäisi nytkin olla kirjoittamassa.

EEVA KIVINIEMI