Kirsi Kunnas suojelisi runon

Maan äiti haluaa, että myös isovanhemmat ottaisivat vastuuta lapsille lukemisesta.

Kirsi Kunnas avaa kotiovensa Tampereella ja ryhtyy pahoittelemaan.

"Voi voi, sinä tulet Helsingistä asti puhumaan runoudesta, mutta osaankohan minä edes sanoa siitä mitään!"

Menemme tamperelaisen jugend-asunnon olohuoneeseen. Seinät on täytetty maalauksilla, tasot kirjapinoilla. Sohvalla, kirjailijan selän takana, loikoilee kirkkaanpunainen kettu.

Lasi vettä, sitten mennään asiaan.

“No, runolla on oma tehtävänsä”, Kunnas aloittaa.

“Sen tehtävä on aina ollut uudistaa kieli. Nyt tuntuu, että mitään uutta tarkoitusta ei ole löydetty.”

Kirsi Kunnaksella on näkemystä, onhan hän yksi suomalaisen lyriikan tärkeimmistä hahmoista. Tuotantoon kuuluu runokokoelmia, satu-, loru- ja kuvakirjoja, näytelmiä, aapisia ja suomennoksia. Kunnas on nimitetty taiteen akateemikoksi, ja hänelle on myönnetty kymmeniä palkintoja.

Äskettäin hänestä tehtiin WSOY:n uuden runopalkinnon keulakuva.

“Kustantamo haluaa nostaa runoutta esiin”, Kunnas kertoo ja lisää, että hänen on määrä osallistua myös palkinnon voittajan valintaan.

Palkintoraadissa olo huolestuttaa häntä hieman. Lyriikan kenttä on muuttunut kovasti, eikä Kunnas koe nykyistä käsitystä runoudesta täysin omakseen.

“Runouden otsikon alla on nykyään paljon proosaa. Lyhyitä, allekkain kirjoitettuja lauseita ja kolumnimaisia, arkisia tekstejä.”

Laulunsanat tai räppi eivät sellaisinaan ole runoutta, jos Kunnakselta kysytään. Räpissä kieli on musiikille alisteista.

“Laulunsanat on tehty laulettaviksi, ei lausuttaviksi. Räp on syntynyt kielellisestä tarpeesta, mutta taustalla soiva musiikki hukuttaa siinä helposti sanat.”

Magiaa neljännessä ulottuvuudessa

Kyse ei ole siitä, että Kunnas kaipaisi lyriikalta perinteisyyttä. Hänen omat, modernistiset runokokoelmansa olivat aikansa kirjallisuuden uudistajia. Alku- tai loppusointuja ei välttämättä tarvita, mutta jonkinlaista kielen magiaa on oltava. Rytmiä ja painoa.

Kunnas puhuu runojen edeltäjistä, loitsuista ja manauksista, joilla maailma otettiin haltuun.

Neljäs ulottuvuus kolmiulotteisessa maailmassa, hän sanoo ja nojautuu lähemmäksi.

“Runoilijan pitää tuoda esiin se, mikä kielessä on makeaa.”

Kunnaksen mielestä on ongelmallista, ettei runoa ja proosaa enää erota toisistaan. Se on tehnyt kentästä sekavan ja hajanaisen.

Sitten hän peruu: “Äh, ei tämä ole oikein, että minä kritisoin tällä tavalla. Minä olen vanha ihminen, en minä tiedä tarpeeksi. Nykyrunoushan on monimuotoista.”

Kunnas uskoo, että nuorista syntyy uusi runomaailma, “jos sitä ei tukahduteta emojeilla”. Nuorten tekijöiden tehtävä on ottaa selvää, miten kielen lukkiutuneita muotoja voitaisiin avata ja siten koskettaa lukijaa.

“Ihmiset kaipaavat yhä runoutta.”

Kustantamot ovat siirtäneet painotusta runoista romaaneihin eivätkä kirjakaupat pärjää entiseen tapaan. Kunnas toivoo, että kirjastot loisivat “vähän seremoniaa runouden ympärille”. Että runokirjoja nostettaisiin hyllyistä pöydille ja koottaisiin houkutteleviksi asetelmiksi, ja että olisi tilaisuuksia, joissa runouden ystävät tapaisivat toisiaan.

“Sillä tavalla maailman yhdestä kohdasta tulisi vähän lempeämpi.”

Neljännesvuosisata lapsille

Noin puolet työurastaan, 25 vuotta, Kunnas kirjoitti pelkästään lapsille. Hänen suuri projektinsa alkoi, kun hän käännöstöissään huomasi, ettei suomalaisia, kielellisesti omaperäisiä lastenkirjoja juuri ole.

“Minulla on ollut siinä eettinen lähtökohta. Olen halunnut, että lapsille on muutakin kirjallisuutta kuin sellaista, että ‘tässä on hevonen, hevonen hirnuu’.”

Kunnas on yhä huolissaan lasten lukutottumuksista. Hänen tärkein teesinsä on yksinkertainen: lapsille pitää lukea ääneen. Iltasatuhetkiä ei saa lopettaa sittenkään, kun lapsi oppii itse lukemaan. Pieni koululainen ei välttämättä jaksa keskittyä kirjoihin pitkän päivän jälkeen.

“Lukeminen täytyy aloittaa aikaisin. Lapsen aivojen kielikeskus aktivoituu puolivuotiaana, ja sen kehitystä pitää tukea.”

Koska äidit ja isät ovat aina kiireisiä, Kunnas ehdottaa, että isovanhemmat ottaisivat lapsille lukemisesta enemmän vastuuta.

“Tämän päivän isovanhemmat ovat niin pirteitä ja hyväkuntoisia, ja heillä on aikaa.”

Ja jos lapsi pyytää, aikuisen pitäisi jaksaa lukea sama satukirja uudestaan ja uudestaan.

“Silloin kirjassa on jotain osuvaa. Sellaista, minkä lapsi haluaa ratkaista itsessään.”

Kunnaksesta on tärkeää, että isät lukevat kotona vähintään yhtä paljon kuin äidit. Jos poikien lukutaitoa halutaan parantaa, heille ei saa jäädä kotoa käsitys, että naiset lukevat, miehet käyvät jääkiekko-otteluissa.

Työllistetty eläkeläinen

Kotimaisella lastenkirjallisuudella menee tätä nykyä mukavasti. Sen arvostus on huomattavasti korkeammalla tasolla kuin Kunnaksen aloittaessa. Alalla on paljon taitavia tekijöitä, ja lastenkirjoja myyvät huomattavasti paremmin kuin monet muut kirjallisuuden lajit.

Kunnaksen klassikotkin ovat edelleen kovassa käytössä. Suosituista Tiitiäis-kirjoista on otettu lukuisia painoksia, ja vanhoista runoista ja loruista on koottu uusia teoksia nykyaikaisine kuvituksineen.

Kunnas ei enää kirjoita julkaistavaksi tarkoitettua tekstiä, mutta ei hän toimettomaksikaan ole päässyt. Hän osoittaa työpöydällä olevia keskeneräisiä käsikirjoituksia. Vaikka runot olisivat jo olemassa, niiden valikoiminen ja järjestäminen uudeksi kokoelmaksi käy työstä. Lisäksi ovat palkinnot – tuoreimpana Vuoden isovanhempi 2017 – ja niihin liittyvä julkisuus, kustantamon tilaisuudet ja muut tapaamiset.

Kunnas kertoo olevansa kiitollinen siitä, että on saanut elää niin vanhaksi ja tehdä niin monenlaista. Silti monta ideaa on toteuttamatta. Maailma ei ole tullut valmiiksi.

“Kaikkihan jää ihmiseltä kesken”, Kunnas sanoo.

FAKTA

Kirjailija, runoilija, suomentaja

Syntynyt 14.12.1924

Asuu Tampereella puolisonsa, kirjailija Jaakko Syrjän kanssa

Lapset: muusikot Martti ja Mikko Syrjä

Tunnetuimpia teoksia: Villiomenapuu, Tiitiäisen tarinoita, Tiitiäisen satupuu, Sirkusjuttuja