Kolumni: Rakkineet tassuttelevat kirjastoihin

Lainausautomaatin takana heilahtaa häntä. Haa, lempiasiakkaani on paikalla.

On ihan pakko tehdä asiaa hännän suuntaan, ja suu venyy itsestään leveään hymyyn. 

Varon häiritsemästä koiraa, joka seuraa kirsu väristen ihmisensä puuhia. Hän on selkeästi valmiina avustamaan, jos tulee pulmia. Lainaaminen hoituu kuitenkin suvereenisti ja suosikkiasiakkaani poistuu häntä kippuralla Raision iltaan. 

Ei siitä ole kovin pitkä aika, kun Raision kaupunginkirjastoon pääsivät vain opaskoirat -  ja muutama pieni salamatkustaja, jotka olin bongannut asiakkaiden kasseista tai lastenvaunujen tavaratelineeltä. Palvelin heidän ihmisiään silmää räpäyttämättä ja venytin surutta sääntöjä. 

Muistan hyvin, kun keskustelimme kirjaston johtoryhmässä ensimmäistä kertaa kirjaston ovien avaamisesta koirille. 

Jo eläköitynyt, ihastuttavan anarkistinen kollegani oli viettänyt pitkän viikonlopun Hämeenlinnassa ja käynyt myös kirjastossa. Hän kertoi innostuneena, että siellä ei ollut ovissa koirakieltotarroja ja arveli niiden kuuluvan jo historiaan. 

Aika oli tosiaan ajanut kieltojen ohi. Melkein jokaisessa kirjastossa työskenteli jo lukukoiria, jotka olivat myös säkenöiviä sometähtiä. Vanhainkodeissa nautiskeltiin tassuterapiasta ja eläinavusteinen toiminta oli hurjassa nousussa. 

Koirat pääsivät postiin, matkahuoltoon, levykauppoihin, hotelleihin ja varsinkin Turussa moniin kahviloihin sekä ainakin yhteen kirjakauppaan. Miksi kirjasto olisi poikkeus? 

Keskustelussa nousivat toki esiin myös allergiat, koirapelot ja muut varjopuolet. Päädyimme kompromissiin: koirat eivät pääsisi pienten lasten puolelle, koska sekä lapset että koirat voivat joskus käyttäytyä arvaamattomasti. 

Päätös toteutettiin sammutetuin lyhdyin. Ovista kyllä revittiin tarrat pois, mutta kiellon poistumista ei julistettu missään. 

Koiria alkoi näkyä kirjastossa harvakseltaan, ja he ovat käyttäytyneet arvokkaasti. 

Meidän koirat, Bibi ja Fluffy, ovat käyneet monta kertaa hakemassa minua kotiin iltavuorosta. On aina yhtä hauskaa katsoa, kun he porhaltavat kirjastosaliin korvat pystyssä. He eivät hauku, koska ovat tottuneet olemaan julkisissa tiloissa. 

Otimme koirat kerran mukaan myös kirjaston tapahtumaan. Vinyyli-iltamissa rakkineet seurasivat ohjelmaa eturivissä ja latkivat välillä vettä. Kukaan ei valittanut, päinvastoin. Koirien arveltiin lisänneen hyvää meininkiä ja kodikasta tunnelmaa. 

Kun anarkistikollegani sitten eläköityi, koiramme olivat juhlissa kunniavieraina. He käyttäytyivät oikein juhlallisesti - aina siihen asti, kun kollegan oma koira tuli pirskeisiin. 

Siitäkin selvittiin, kunhan reviirien rajat löytyivät.  

Kirjoittaja on Raision kaupunginkirjaston erikoiskirjastonhoitaja ja tiiminvetäjä.