Kuka pelkää Möhköfanttia?

Kirjastopuheissa on yksi aivan ilmeinen ja olennainen piirre. Ylen toimittaja Minna Joenniemi sanoi sen ääneen Kohti tulevaisuuden kirjastoa –dokumentissa: ”Kirjastoista tekee aina ensimmäiseksi mieli olla huolissaan.”

Niin kauas kuin lyhyt muistini yltää, kirjastoja on uhannut jokin muutos, uudistus tai jokin muu ilmiö.

Joskus menneinä vuosikymmeninä oltiin huolissaan salapoliisikirjallisuuden suosiosta, jonka arveltiin murentavan kirjastojen kasvatus- ja sivistystehtävää. Kuinka lienee sivistyksen laita nyt, muistaako sitä enää kukaan, kun suurimmat asiakasjoukot parveilevat murhakujilla, rikoskirjallisuuden täyttämien hyllyrivistöjen äärellä. 

Televisioiden leviäminen kaikkiin olohuoneisiin aiheutti laajaa huolestuneisuutta, mutta siitäkin notkosta on noustu.

Jotkut myös riemastuivat internetin keksimisestä ja leviämisestä, mutta kirjastoväen päällimmäinen tunne taisi sittenkin olla pelko: Kuinka meidän sitten käy, kun kaikki – siis ihan kaikki! – menee verkkoon? Yli kaksikymmentä vuotta on verkkoaikaa kestänyt, mutta sama kysymys askarruttaa edelleen mieliämme. 

Kaiken muun ohessa ja ylikin on aina tarvinnut olla varuillaan päätöksentekijöiden suuntaan. Millaisia lakeja säädetään, mihin suuntaan valtion rahoitus kehittyy ja millaisia supistuksia ja leikkauksia kuntien luottamushenkilöt taas suunnittelevat?

Käyttäjät kiittävät ja asiakaspalvelukyselyjen tulokset mairittelevat kirjastoja, mutta silti ammattikuntaa jäytää jatkuva epävarmuus. Kuinka meidän käy, ymmärretäänkö meidän työmme arvo? 

Sen verran itseluottamuksemme on toki kohentunut, ettei Kirjastopäivillä enää lauleta yhteislauluna ”Arvon mekin ansaitsemme”. Mutta yhä edelleen kirjastoväen olemuksessa on aimo annos Nalle Puhin Nasun pelokkuutta ja Ihaan syvää huolta huomisesta. Jokaisen mutkan ja muutoksen takana voi väijyä hirveä Möhköfantti ja vaikka tänään menisi hyvin, huomenna kaikki varmaan on jo toisin ja hyvin todennäköisesti huonommin. 

Tämän vuoksi Helsingin uuden keskustakirjaston ympärillä käynyt kohina ja ylenpalttinen julkisuus ovat hämmentäneet kirjastoväkeä. Presidentti kehuu ja ylipormestari ylistää, kuinka tärkeitä palveluita kirjastot tuottavat ja kuinka suuri niiden yhteiskunnallinen merkitys on. Puhutaanko nyt varmasti kirjastoista ja meidän työstämme?

Eiköhän tilanne tästä kuitenkin aika pian normalisoidu ja löydämme taas oikean tolamme. Sillä vasta sitten on tilanne vakava ja syytä todelliseen huoleen, jos kirjastoihmiset eivät huolestu mistään. 

Kirjoittaja on forssalainen kirjastonhoitaja ja peruspessimisti