Kullankaivajien kirjasto

Tunturiin rakennettu kotikirjasto varoittaa kävijälle, että sisällä on oltava ehdoton hiljaisuus.

Jäkäläpään huipulla tuulee. Lyhyet heinät ja varvut taipuvat puuskissa vasten maata. Vähän matkan päässä porotokka töllistelee kulkijoita. Pian ne tekevät päätöksen, että tulijoita kannattaa väistää. Kaukana horisontissa erottuvat talon ääriviivat.

Pitkän patikan ja viimeisen kilometrin jyrkän nousun jälkeen päämäärän näkeminen tuo ilon. Tuolla se vihdoin on!

Kaukaisuudessa häämöttävä talo alkaa tarkentua. Pieni punainen mökki seisoo asemassaan vankasti tuulesta välittämättä.

Mökki on Karhu-Korhosen kirjasto. Jylhän tunturiylängön keskellä se näyttää pieneltä. Vaatimattomasti kirjasto tunnetaan myös Jäkäläpään kulttuurikeskuksena.

Syrjäisin kirjasto

Lemmenjoen, pohjoissaameksi Leammin, kansallispuistossa sijaitseva kulttuurikeskus on saanut lisänimen Suomen syrjäisin kirjasto.

Nimi tuntuu osuvalta pitkän patikoinnin jälkeen. Venekyyti lyhentää matkaa noin 15 kilometrin verran, mutta jalkapelillä käveltävää kirjastolle lähimmältä parkkipaikalta tulee lähes 30 kilometriä.

Alun perin kirjasto perustettiin kullankaivajia varten. Pitkiä aikoja sivistyksen ulottumattomissa viettäville kirjasto on tärkeä paikka.

”Kun on viettänyt viikkoja kullankaivuussa, kirjastossa on ollut mukava käydä välillä lukemassa romaaneja”, kertoo ohikulkumatkalla oleva Anssi Puikkonen.

Puikkonen työskenteli aiemmin kaivauksilla, josta matkaa kirjastolle oli noin kolme kilometriä. Kesäisin yöttömän yön aikaan hän saattoi lähteä kirjastoreissulle vaikka illan tullen.

Kirjasto on Puikkosen mielestä hyvä juttu. Vaikka kirjat ovat melko vanhoja, löytyy valikoimasta aina jokin teos luettavaksi. Joskus sieltä löytyy jopa juttuseuraa.

”Kirjastolla näkyy välillä myös turisteja”, Puikkonen sanoo.

Puikkosen piipahdus kirjastolla on lyhyt, sillä hänen on ehdittävä viimeisen veneen kyytiin.

Ankarat rajoitukset

Kirjaston oven vieressä komeilevat poronsarvet. Seinässä olevista kylteistä tietää, mihin on saapunut, jos joku sattuisi samoilemaan tunturissa vailla päämäärää.

Sisään kirjastoon astuessa valittavana on kaksi ovea. Vasemmanpuoleisessa ovessa on kahdella nastalla kiinnitetty pieni hieman käpristynyt lappu, jossa lukee kirjasto. Ovesta sisään astuessa avautuu huone, jonka hyllyt notkuvat kirjoja maasta kattoon.

Kirjat eivät ole aakkosjärjestyksessä, eikä niitä ole muutenkaan systemaattisesti hyllytetty. Sen sijaan teokset nojailevat toisiinsa vähän sekavasti, mutta leppoisasti lukijoita odottaen. Kuitenkin erikseen nimettynä on “Uutuuksia-hylly”. Hyllystä voi poimia käsiinsä esimerkiksi Valokuvauksen vuosikirjan 1978.

Muutakin huumoriksi tulkittavaa kirjastosta löytyy. Seinällä on lappu, jossa lukee “Kirjastossa ehdoton hiljaisuus”. Hiljaisuus sana on alleviivattu. Oikeasti hiljaisempaa kirjastoa saattaa olla mahdotonta löytää muualta.

Tilastot puuttuvat

Kirjaston valikoimassa hyvin edustettuina ovat Valittujen palojen kirjavaliot sekä Kalle Päätalon kirjat. Uusimpina teoksina kirjaston kokoelmassa komeilevat Kjell Westön Missä kuljimme kerran ja Mikko-Pekka Heikkisen Poromafia.

Myös ulkomaalaiset lainaajat on huomioitu. Tai ainakin heidät, jotka osaavat ruotsia, englantia tai saksaa. Vieraskielinen valikoima on suppea, mutta olemassa. Kirjojen lisäksi kirjastosta löytyy iso läjä aikakauslehtiä vuosituhannen alusta.

Kirjaston alkuperäinen aineisto on peräisin Oulun kaupunginkirjaston poistokirjojen lahjoituksista. Kokoelmaa ovat täydentäneet myös kirjaston käyttäjät. Nytkin kirjaston pöydällä on pari kestokassillista tuotuja kirjoja. Kukahan hyllyttäisi uudet tulokkaat? Kirjastonhoitajaa kirjastossa ei ole, vaikka maisemakonttorille saa hakea vertaistaan.

Vuosituhannen alusta toimineen kirjaston lainausmääristä ei voida sanoa, sillä lainaus tapahtuu omatoimisesti. Myös lainausajan määrittelee lainaaja itse. Kirjaston seinällä on toki “Lainausohjeet”. Niissä ohjeistetaan, tai ennemminkin kielletään, kirjoihin piirrustelu, sivujen kääntäminen kostein sormin ja kirjojen antaminen lasten käsiin.

Kirjaston toisessa huoneessa sijaitsee lukusali. Kovin mukavia lukupaikkoja salista saa hakea, sillä molemmilla seinustoilla on kapeat penkit ja pöydän ääressä jakkara. Tosin tässä kirjastossa jo seinät ja katto ovat mukavuustekijöitä, sillä tunturin sää voi vaihdella hyvin voimakkaasti.

Kylminä aikoina kirjastossa voi tulla vilu. Kamina on kannettu pihalle, johon se on myös jätetty ja hormin reikä on tukittu. Enempää lämpöä kirjastoon ei ole saatavilla. Toisaalta kullankaivajien sesonki loppuu ennen talven tuloa. Kirjasto saanee uinua talviuntaan varsin omassa rauhassaan revontulia ihastellen ja seuraavia asiakkaita odottaen.

Lentopaikasta kirjastoksi

Karhu-Korhosen kirjasto sijaitsee kansallispuistossa kulkevan Kultareitti-vaellusreitin varrella.

Yrjö “Karhu” Korhonen oli legendaarinen kullankaivaja, joka eli kullankaivuulla yli 50 vuoden ajan. Karhu Korhonen tunnettiin myös kirjallisuuden ystävänä. 80-vuotislahjaksi Korhonen sai lahjaksi kirjaston.

Idean keksi kultaseppä Janne Kannisto, joka kunnosti Jäkäläpään lentopaikan huoltorakennuksena ennen toimineen rakennuksen kirjastoksi. Lentopaikka rakennettiin 1940–1950-lukujen vaiheessa Lemmenjoen kullankaivajien huoltopaikaksi. Nykyään lentopaikka ei ole enää virallisesti käytössä, mutta sinne on mahdollista laskeutua omalla vastuulla.

Korhoselle perustettiin oikeastaan kaksi kirjastoa. Toinen sijaitsee Martiniiskonpalolla. Jäkäläpään kulttuurikeskus on siis itse asiassa pääkirjasto, jolla on sivukirjasto.

Karhu Korhosen tarina on kehystetty kirjaston seinille näkyvästi. Miehen elämä käydään läpi aina talvisodasta kullankaivuun eri vaiheisiin. Korhonen oli kokenut eränkävijä, joka valokuvasi kaitafilmikameralla eläimiä.