Kummitukset lukitsevat itsensä vessoihin

Vanhoissa kirjastoissa joku kulkee hyllyjen välissä. Onpa yksi kummitus päätynyt myös kirjastoautoon.

Haapajärven kirjasto on vuonna 1939 rakennetussa entisessä suojeluskunnan talossa. Viime syksynä siivoojat olivat rakennuksen kulttuuripäädyssä töissä, kun äkkiä teatterisalista alkoi kuulua soittoa ja naisen laulua kuin gramofonista soitettuna. Siivoojien lisäksi talossa ei ollut ketään muuta.

Joskus henkilökunta on kuullut kirjastossa outoja ääniä, kuten selittämätöntä viheltelyä.

”Teatterisalissa asustelee joku kulttuurikummitus”, kertoo kirjastotoimenjohtaja Kirsi Nahkanen. ”Olemme pärjänneet sen kanssa hyvin, eikä yhteentörmäyksiä ole tullut.”

Helsingin Kallion kirjaston ylväs rakennus on vuodelta 1912. Siellä majailee yksi tunnetuimmista kirjastokummituksista. Kalliossa useat työntekijät ovat kokeneet kummituksen läsnäolon rakennuksessa. Monet ovat hänet jopa nähneet. Yksi kohtaamisista tapahtui kun erikoiskirjastovirkailija Marika Nikula saapui eräänä sunnuntaina ensimmäisenä töihin ja näki ihmishahmon lainaussalin katossa. Nikula sai otettua jopa valokuvan ilmiöstä digikamerallaan, mutta valitettavasti kuva on hukkunut jonnekin tietokoneen uumeniin.

Kallion kirjaston kummituksen ajatellaan ehkä olevan tuiman näköinen ensimmäinen johtaja Edward Grönroos, mutta Marika Nikulan mielestä hänen kohtaamansa hahmo oli feminiinisen oloinen.

”Kummitus voisikin olla Grönroosin vaimo, joka myös työskenteli kirjastossa”, Nikula aprikoi.

Kallion nykyinen henkilökunta ei pidä kummitusta pahanhenkisenä, vaan pikemminkin kilttinä, vähän vekkulina. Henkilökunta ei kummitusta kummastele, vaan hän kuuluu rakennukseen ja on tavallaan osa porukkaa.

Kummitus ilmestyy kommentoimaan esimerkiksi liian pitkiksi venähtäneitä henkilökunnan juhlia tai muuten vain nykymaailman menoa. Toisinaan kummitus ajelee hissillä kerrosten välillä tai menee vessaan ja laittaa oven lukkoon. Joskus taas esimerkiksi jotain kirjaa etsitään koko päivän ja sitten se ilmestyy yön aikana työpöydälle.

”En pidä itseäni mitenkään kummitusherkkänä enkä kyllä ole koskaan missään muualla kokenut kummitusten läsnäoloa”, Nikula sanoo.

Kylmä hiki

Turun pääkirjaston vanhan osan aave on myös näyttäytynyt työntekijöille. Kun Erika Woodard aikoinaan aloitti kirjastossa, ihmetteli hän kovasti kollegojen haluttomuutta mennä kellarin kirjavarastoon. Eräänä päivänä Woodardin itsensä oli lähdettävä noutamaan kellarista varausta.

”Huomasin, että oikealla avautuvassa tilassa noin 10 metrin päässä minusta seisoi joku”, Woodard kertoo. ”Tuli kylmä hiki, kun huomasin, että se joku näytti hyllyttävän kirjoja kylki minuun päin, mutta vartalosta oli näkyvillä vain tumma pitkä hame ja vaaleampi pusero noin rintoihin saakka. Käsivarsia ei ollut.”

Woodard sukelsi hyllyn väliin. Hetken kuluttua hän kurkisti varovasti, eikä hahmoa enää näkynyt. Muutaman viikon päästä hän näki saman hameen vilahtavan nurkan taakse, mutta sen jälkeen kummitus ei ole hänelle näyttäytynyt.

Kirjastovirkailija Kukka Olsoni puolestaan oli varastossa hakemassa kirjaa, kun hänen selkänsä takaa alimmasta hyllystä putosi lattialle kolme opusta. Mitään selitystä kirjojen putoamiselle ei ollut, mutta etsitty kirja löytyi siitä hyllystä, josta kirjat olivat tippuneet.

”Mieleeni tuli, että olisiko kummitus ehkä antanut vihjeen siitä, mistä suunnasta pitäisi etsiä”, Olsoni miettii.

Kummitus pudotteli kirjoja myös silloin, kun palvelupäällikkö Kaisa Hypén oli 2000-luvun alussa tyhjentämässä varastoa remontin vuoksi.

”Laatikko tuli täyteen ja hain viereisestä huoneesta uuden. Kun tulin takaisin, olivat kirjat ylähyllyltä pudonneet tai pudotettu alas. Siihen ei mielestäni ollut mitään järjellistä syytä. Kirjat olivat tukevasti hyllyllä kun menin laatikkoa hakemaan”, Hypén muistelee.

Myös varaston jo tyhjennetyistä osista kuului tuolloin aika ajoin raskaita huokauksia sekä selittämättömiä askeleiden ääniä.

Henki autossa

Harvinaisempi tapaus sen sijaan lienee kirjastoautossa majaileva henki. Tämä Ylivieskan Scanian kummitus pitää erityisesti Heli Laaksosen Sulavoi-teoksesta, sillä se lentelee lattialle säännöllisesti, vaikka runohyllyn paikkaa on välillä vaihdettu.

”Onneksi Scaniaamme ei ole muuttanut mikään hankala henki, kertoo kirjastoauton kuljettaja Pauli Ylikoski. ”Auton ylimääräinen asukas ei liene riivaaja, sillä ajokin tekniikka on pysynyt kunnossa mainiosti.”

Useimmiten aaveen kujeet näkyvät kirjojen putoamisena hyllyiltä. Se on tietenkin arkipäivää kirjastoautossa, mutta tässä tapauksessa ei ole väliä ajellaanko lyhyt matka kaupungin tasaisilla kaduilla vai mennäänkö syrjäreittien koloisia teitä pitkin. Ja tämäkin aave saattaa välilä lukittautua vessaan.

”Tuskinpa kollegoiden uusissa autoissa on yhtä persoonallista matkaseuraa iltavuorojen etapeilla”, Ylitalo myhäilee.

 

Päätoimittajan kommentti: Kummituksia ei ole

Hyvä lukija, haluan muistuttaa, että kummituksia ei ole olemassa. Kirjastolehdessä teemme journalismia, jonka perusta on tieteellinen tieto. Tiedeyhteisö on aukottoman yksimielinen siitä, että kummitukset ovat mielikuvituksen tuotetta. Ihmiset kokevat ja jopa näkevät kaikenlaista, koska meillä on taipumus maagiseen ajatteluun. Tämä juttu kannattaakin lukea kertomuksena siitä, miten ihastuttavan monin eri tavoin meillä on taipumus kokea kuvitteellisia asioita.