Pääkirjoitus: Varoitus, vaarallinen kirja

Kyseenalaisista kirjoista pitää voida viestiä.

Tässä lehdessä kerromme kiusallisesta tilanteesta, johon kirjastot joutuvat usein tänäkin päivänä. Omakustanteen julkaissut kirjailija soittaa ja vaatii saada oman kirjansa kirjaston hyllyyn.

Silloin jonkun pitää päättää, onko teos hyllypaikan arvoinen. Jos kirjaa ei ota, voi luurin toisessa päässä tulla paha mieli ja syytös sensuurista.

Päätöstä kirjan ottamisesta vaikeuttaa se, että kirja saattaa esimerkiksi kannustaa rasismiin tai syrjintään, mikä taas on kirjastolain perusteella kirjaston arvojen vastaista.

Toisaalta sananvapauteen kuuluu, että niin sanotuille väärillekin mielipiteille pitäisi antaa tilaa, jotta ihmiset pystyisivät muodostamaan oman mielipiteensä.

 

Helppo ratkaisu kiusallisista kirjoista päättämiseen olisi valtakunnallinen päätöselin, joka listaisi yksittäisen kirjaston puolesta sopivat ja ei-sopivat kirjat.

 Tällainen ratkaisu johtaisi vaarallisille vesille. Se vaarantaisi moniarvoisuuden ja saattaisi muuttua poliittiseksi työkaluksi. Pahimmillaan tällaista keskuskomiteaa johtaisi poliitikko ja kirjastojen kokoelmat pöyhittäisiin uusiksi aina, kun maassa vaihtuvat päättäjät.

Moniarvoisuuden vuoksi kirjastojen pitääkin sinnikkäästi tehdä kirjojen arviointityötä itse. Se on kirjastoammattilaisuuden ydintä.

 

Kirjastot eivät voi kantaa vastuuta kaikesta, mitä hyllyjen välistä löytyy. Tarvitaan entistä parempaa mediakasvatusta ja tiedon luotettavuuden arviointia. Kirjastojen ohella vastuu on esimerkiksi kouluilla, medioilla ja opetuksesta päättävillä poliitikoilla.

Kirjastot voivat silti vaikuttaa paljon siihen, miten kirjat ovat esillä. Kirjastopalveluiden sisällönkuvailun asiantuntijaryhmä ehdotti maaliskuussa, että teoksen metatietojen huomautuskenttään voi lisätä lauseen: ”Sisältö poikkeaa yleisesti hyväksytystä tiedekäsityksestä”.

Tämä on erinomainen avaus. Lokakuun loppuun mennessä lausetta oli käytetty kaksi kertaa. Toivottavasti ajan kuluessa sen käyttö yleistyy. Valeuutisten ja väärän tiedon aikakaudella se on tyylikäs tapa kertoa, että ei kannata uskoa kaikkea, mitä kirjassa lukee.