Pakana kirkossa

En ole paljoa kirkossa käynyt. Minut on kyllä kastettu, ja olen käynyt riparinkin. Erosin kirkosta heti rippikoulun jälkeen, koska rippipapin kanssa tuli perustavaa laatua olevaa erimielisyyttä dinosauruksista ja patriarkaatista.

Sen verran materialisti toki olin, että panin eron vireille vasta rippijuhlien jälkeen.

Mielikuvani kirkosta on säilynyt aika pölyttyneenä ja vanhoillisena, eikä sitä ole yhtään auttanut joidenkin kirkkoammattilaisten tai kirkon äänitorvina esiintyvien ajatukset esimerkiksi sukupuolineutraalista avioliitosta. Kerran jossain nuoruuden festareilla eräs innokas saarnaaja kumautti minua raamatulla päähän koska olin eri mieltä hänen kanssaan: tämä kokemus onkin aika lailla summannut käsitykseni kirkosta.

Tänä keväänä olen kuitenkin hengannut kirkossa lähes päivittäin. Helsingin kaupunki nimittäin järjestää yhdessä Helsingin seurakuntayhtymän kanssa Helsinki-apua, jonka kautta toimitetaan kauppatavaroita ikäihmisille, joilla ei koronariskin vuoksi ole mahdollisuutta asioida kaupassa itse. Koska fyysiset kulttuuripalvelut kirjastotilat mukaan lukien ovat kiinni, me kirjastolaisetkin työskentelemme nyt myös Helsinki-avun parissa. Minä työskentelen koordinoijana, eli siis mätsäytän avun tarvitsijoita ja saajia eräänlaisen vapaaehtoistyön Foodora-meets-Tinder –järjestelmän avulla.

Koordinointi tapahtuu kirkon tiloissa, joten vietän lähes puolet työpäivistäni herran huoneessa. Olen osallistunut Teams-palaveriin tyhjästä kirkkosalista käsin. Olen päässyt perille pappien ja diakonien värikoodauksesta. Papeilla on musta, diakoneilla vihreä paita, mutta molemmilla ammattislangilla sokeripalaksi kutsuttu valkoinen kaulus.  Olen syönyt suntion tekemää pizzaa ja juoruillut papin kanssa sukulaisista ja lastenkasvatuksesta. Olen oppinut kriisiaikojen vapaaehtoistyön ammattilaisilta sen, että auttavan vapaaehtoistyön tavoite on olla tarpeetonta – ihannetilanteessa yhteiskunnan järjestelmät ja yksilön omat tukiverkot eivät petä.

Olen myös huomannut, että ennakkoluuloni eivät pitäneet paikkaansa. Kirkon työntekijät eivät suinkaan kaikki ole ahdasmielisiä jumalasta paasaajia, jotka vihaavat naisia ja homoliittoja. Itse asiassa en ainakaan tässä kirkossa ole vielä tavannut yhtäkään, tai sitten he pysyvät näkemyksineen visusti kaapissa. Kirkon toimintaan puolestaan kuuluu paljon muutakin kuin virsien laulu ja saarnaus. Normaaliaikoina ilmaista ruokaa jaetaan kahdesti viikossa kenelle tahansa sisään löytävälle. Ihmisiä autetaan ihan konkreettisesti selviytymään elämässä esimerkiksi opastamalla erilaisissa tuki- ja avustusviidakoissa sukkulointia. Kirkon tiloissa voi harrastaa käsitöitä, joogaa tai opiskella soittamaan uutta instrumenttia.

Kysyin kirkollistyötovereiltani hiukan ihmeissäni, miksi en ole koskaan kuullut kaikesta tästä. Miksi kirkko ei markkinoi itseään modernimmin ja ansaitusti freesaa organisaationsa brändiä? ”Niin, kun ei meillä ole oikein totuttu tekemään tästä numeroa, tämä nyt on tällaista perustyötä… Onhan siitä imago-ongelmasta ollut puhetta, mutta… Ja tärkeintähän on, että ne jotka jo osaavat käyttää kirkon palveluita, tietävät että meiltä saa elämään apua ja iloa.”

Kuulostaako tutulta?