Rotuerottelun karu historia: Kirjasto jaettiin valkoisille ja ei-valkoisille

Etelä-Afrikassa vieraillut Sanna Kivimäki huomasi, että rotuerottelusta puhuminen on yhä hankalaa.

Nuoret miehet opiskelevat kirjastossa Kapkaupungissa.
Nuoret miehet opiskelevat kirjastossa Kapkaupungissa.

Afrikan mittakaavassa Etelä-Afrikalla menee suhteellisen hyvin. Talous on kasvanut ja yhä useampi käy töissä tai kouluttautuu. Upea luonto ja viinitilat kiinnostavat turisteja, ja englannilla pärjää hyvin ainakin kaupungeissa.

Silti kuutisenkymmentä prosenttia mustista elää köyhyysrajan alapuolella. Etenkin maaseudulla elannon hankkiminen on vaikeaa. Lukutaidon kanssa on vielä tekemistä, ja monelta puuttuu työelämässä tarvittava englanninkielen taito.

Etelä-Afrikan historia on karu. Maata ovat hallinneet siirtomaaisäntinä hollantilaiset, britit ja ranskalaishugenotit. Moni muistaa lähihistoriasta apartheid-politiikan (1948–1991) ja presidentti Nelson Mandelan vankilavuodet, joita vastaan protestoitiin maailmanlaajuisesti.

Apartheidin hierarkian huipulla olivat valkoiset. Heidän jälkeensä tulivat värilliset, eli Malesiasta tai Intiasta tuotujen orjien jälkeläiset. Alimpana oli musta alkuperäisväestö. Rotuerottelua toteutettiin kaikissa julkisissa tiloissa, sairaaloissa, virastoissa, urheilupaikoilla ja ravintoloissa.

Kirjastoissa rotuerottelu tarkoitti lukusalien jakamista kahteen osaan ja työpöytien merkitsemistä joko valkoisille tai ei-valkoisille. Jos mustien asuinalueilla oli kirjastoja, ne olivat paljon muita huonommin varusteltuja.

Apartheidin aikana koulut, museot ja kirjastot olivat osa hallinnon propagandaa. Sosiaalidarvinististen oppien avulla pyrittiin osoittamaan eurooppalaisten ylivertaisuus. Apartheidin päättymisen jälkeen valtion laitokset joutuivat miettimään kirjakokoelmiensa olemassaoloa uudelleen.

Menneisyys saa näkyä

 

Etelä-Afrikan Kansalliskirjasto on päättänyt, että sortoa avittaneet kirjat säilytetään, mikä kertoo siitä, että menneisyyttä ei haluta salata. Siitä huolimatta kirjastossa työskentelevä Melanie Geustyn vaikuttaa olevan haluton kertomaan maansa ikävästä historiasta. Jotakin hän suostuu kuitenkin avaamaan.

”Täällä Kapkaupungin kirjastossa ei noudatettu apartheid-lakia koskaan kirjaimellisesti, vaan sitä kierrettiin monin tavoin. Esimerkiksi kirjastoa ympäröivä puisto oli kaikille avoin”, Geustyn sanoo.

Tarvetta rotuerottelun noudattamiseen ei ollut kovin paljon, sillä kaupungit olivat valkoisten asuinalueita. Mustien yhteisöt siirrettiin systemaattisesti kaupunkien ulkopuolelle omille alueilleen. Osa mustista hakeutui kaupunkien rajojen ulkopuolelle slummeihin.

Etelä-Afrikan kirjastojen ja koulujen hankaluutena on se, että maassa on 11 virallista kieltä ja lukuisia pienempiä kieliä. Koulutusta pyritään järjestämään kaikilla kielillä, mutta käytännössä kielet ovat varsin eriarvoisessa asemassa. Yliopisto-opetus on yleensä englannin- tai afrikaansinkielistä.

Kirjojen hankkiminen kirjastoon kaikilla yhdellätoista kielellä sujuu vaihtelevasti. Joillakin kielillä kirjoja ei juuri ole. Monet afrikkalaiset nykykirjailijat haluavat kirjoittaa ja julkaista englanniksi saavuttaakseen suuremman lukijakunnan.

Ovi käy tiuhaan

Kapkaupungin yleisen kirjaston ovi käy tiuhaan. Kaupungin keskustassa sijaitseva kirjasto on todellakin keskuskirjasto, pääkirjasto, jonka alaisuudessa toimii useita sivukirjastoja ympäri kaupunkia.

”Kirjasto käyttö on viime vuosina lisääntynyt paljon”, sanoo kirjastonhoitaja Anita Shaw.

”Ehkä osa tulee tänne ilmaisen wifi-yhteyden takia, mutta monet näyttävät myös opiskelevan. Monella on koulu jäänyt kesken ja lukutaito on heikko, joten kirjaston työsarka on valtava”, hän sanoo.

Vanhassa makasiinirakennuksessa sijaitsevassa upeassa keskuskirjastossa voi tehdä monenlaista: opiskella, kuunnella musiikkia tai osallistua kielikurssille, perehtyä taiteeseen, kuunnella konsertteja tai vain levätä.

”Täällä käy paljon kodittomia, jotka viettävät yönsä ulkona. Ja iltapäivisin tulevat koululaiset, joista monet tekevät läksynsä täällä.”

Kaikkeen ei kirjasto pysty yksin. Keskuskirjaston lähellä on luovaan toimintaan tarkoitettu American Corner, joka on Yhdysvaltain lähetystön ylläpitämä tila. Se tarjoaa nopeita wifi-yhteyksiä, tabletteja, tietokoneita ja äänitysstudion. Siellä järjestetään muun muassa fitness-luentoja ja työnhakuvalmennuksia.

Intoa riittää

Vaikka Etelä-Afrikassa riittää haasteita, kirjastoväki tuntuu aidosti innostuneelta työstään.

Anita Shaw lumoutui kotinsa lähistölle avatusta uudesta kirjastosta 10-vuotiaana.

”Kirjasto avasi oven kaunokirjallisuuden maailmaan, joka oli aivan muuta kuin mihin olin kotona tottunut. Kirjastonhoitajat olivat ihania, ja halusin itsekin sellaiseksi. Ammatinvalintani oli siis helppo.”

Delftin alueella, noin 30 kilometriä Kapkaupungista, on kaksi sivukirjastoa. Delft on tyypillinen aikoinaan mustille ja värillisille rakennettu erillinen asuinalue: matalia kivitaloja, joiden ympärille on rakentunut peltihökkeleitä. Kauppaa käydään katukeittiöissä, torilla ja peltirakennusten baareissa ja kampaamoissa.  Myös huumekauppaa käydään suhteellisen näkyvästi, omaa reviiriä merkiten.

Delft South -kirjasto ja sen yhteydessä toimiva kansalaistalo muodostavat jonkinlaisen keskuksen hieman hahmottomaan alueeseen. Kirjasto on yllättävänkin rauhallinen keidas keskellä Delftin sykettä. Kirjastossa työskentelevä Arlene Keown pitää työstään.

”Parasta kirjastotyössä on vuorovaikutus ihmisten kanssa. Siksi kai tykkään olla täällä. Kamalinta on byrokratia, joka tuntuu ainavaan lisääntyvän”, hän sanoo.

Kapkaupungin Scottsdenen sivukirjaston johtajana työskentelevä Trevor Sikhosana on tyytyväinen työhönsä. Kauppatieteitä ja politiikan tutkimusta opiskellut mies olisi halunnut parlamenttiin töihin, mutta toiseksi paras vaihtoehto, kirjasto, tarjosi työpaikan nopeammin.

”Minua vietiin jo lapsena kirjastoihin, joten ura tuntui luontevalta. Haluan tehdä täällä merkittävää työtä yhteisöni hyväksi”, Sikhosana kertoo.