Uusi maailma, uusi lukija

Usein muutokset tapahtuvat omassa itsessä niin vähitellen, ettei niitä huomaa. Esimerkiksi omaa vanhenemistaan ei näe, koska melkein joka päivä tulee vilkaistua peiliin.

Sitten yhtenä päivänä huomaa muuttuneensa itseltään salaa kuin toiseksi ihmiseksi. Minä olen havahtunut siihen, että olen muuttunut vaivihkaa aivan uudenlaiseksi lukijaksi. 

Omien lukutottumusten tarkastelu on paljastavaa puuhaa. Siinä käyvät ilmi niin muutosten oikeat kuin nurjat puolet. Minä luen yhä paljon, mutta silti huomattavasti vähemmän ja valikoivammin kuin nuorena. Olen lukenut elämässäni niin paljon, että tiedän jo ensisivulta mistä pidän. Se on hyvä, jämäkkä piirre. Nurjan puolen totuus taitaa olla se, että olen myös ennakkoluuloisempi lukija kuin ennen. 

Toisin kuin nykyään, luin ennen kirjat aina orjallisesti loppuun saakka, halusin tai en. Olin tottunut siihen ensin opiskellessani ja sitten kustannustoimittajan työssäni. Aikaakin minulla oli paljon, ja luin kirjat paitsi alusta loppuun myös yhden kerrallaan. Nykyään minulla on kesken useampi kirja, ikään kuin pelkäisin, että aikani loppuu kesken, ja etten ehdi lukea niitä kaikkia. 

Lukemiseeni liittyy rituaaleja, eli ankeasti sanoen rutiineja. Minulla on erikseen aamu- ja iltakirjat. Aamukirjoja ovat esimerkiksi Olga Tokarczukin ja Herta Müllerin romaanit, iltakirjoja taas vaikkapa Sanna Tahvanaisen Kirsikoita lumessa. Luen tietyt kirjat aina samaan vuodenaikaan, kuin merkkaisin tällä tavoin vuoden kiertoa. Kesän alussa luen Anita Brooknerin Rantahotellin, ja jouluisin Jane Austenin tuotannon. Nyt tiedossa on töyssy turvalliseen elämänkulkuun, kun Teos julkaisee Kersti Juvan uuden Järki ja tunteet -suomennoksen huhtikuussa, enkä pysty odottamaan jouluun saakka. 

Lukutottumusten tarkastelu ei kuitenkaan paljasta kipeitä totuuksia pelkästään lukijasta, vaan myös maailmasta, jossa hän elää. Lukija reagoi aina maailman muutoksiin, aivan kuten kirjailijakin. Minä olen aikaisemmin hyljeksinyt postapokalyptista- sekä dystopiakirjallisuutta. Olen ollut kiinnostunut yksinomaan menneistä sekä meneillään olevista todellisista ajoista, en mahdollisista tulevista maailmoista, ja makuni on ollut suhteellisen realistinen.  Ja niin se on edelleenkin. 

Siksi onkin murheellista, että dystopiat ovat alkaneet vetää minua puoleensa. Meneillään olevan ilmastonmuutoksen, jatkuvien myrskyjen ja helmikuussa viheriöivien pensaiden myötä ne ovat alkaneet tuntua realistisemmilta ja merkittävämmiltä kuin meidän jo mennyttä maailmaamme, kaunista utopiaamme kuvaava kirjallisuus. Sydämeen sattuu, kun ajattelen, että minusta on tulossa uuden maailman uusi lukija, jolle Margaret Atwoodin Oryx ja Crake on realismia.