Vain harva teos jättää muistijäljen

Vinkkaamme kolme kaunokirjaa.

Joudun usein tilanteisiin, joissa minulta kysytään, mitä kirjoja olen viime aikoina lukenut ja löytyisikö niiden joukosta joku kyselijälle täydellisesti sopiva helmi. Olen kysymyksestä innoissani, mutta samanaikaisesti aivoni lyövät suttua. Muistan kyllä, että luin äskettäin jonkun hyvän. Mutta minkä? Mistä se kertoi? Oliko se se, jonka kansi oli keltainen?

Olenko ainoa, jolle käy näin? Onko some vienyt minunkin keskittymiskykyni? Vai olisiko sittenkin niin, että kaiken hetkellinen puuroutuminen on ihan normaali juttu paljon lukevalle. Kertoisiko se ennemminkin siitä, että varsin harva teos loppujen lopuksi koskettaa meitä niin syvältä, että se jättää meihin lähtemättömän muistijäljen.

Tätä artikkelia varten sain putkautettua päästäni esiin nämä kolme tuoretta teosta. Eikä siinä edes mennyt kauan. Siitä voi päätellä, että näistä jäi jälki.

Anne Catherine Bomann: Agathe (Gummerus 2020, suom. Sanna Manninen)

Iäkäs psykiatri on päättänyt jäädä vihdoin eläkkeelle. Mies on lopen kyllästynyt potilaisiinsa ja pitää tarkkaa kirjaa siitä, kuinka monta rasittavaa ruikuttajaa hänen huoneessaan vielä istuisi. Miksei kukaan koskaan tee mitään, jos elämässä on kaikki pielessä, hän kyselee mielessään, muttei näe sitä, että on oikeastaan itse samassa jamassa – ellei jopa pahemmassa.

Psykiatrin kapeaan elämään tulee ensimmäinen särö, kun hänen vastaanotolleen saapuu uusi potilas: nuori ahdistunut nainen nimeltään Agathe. Lopullisen halkeaman aiheuttaa oivallus siitä, että olisi sittenkin pitänyt uskaltaa elää ja päästää ihmiset lähelle. Mutta onko kaikki sittenkin jo liian myöhäistä? Tanskalainen Anne Catherine Bomann todistaa pienoisromaanillaan jälleen kerran oikeaksi sen, ettei kokonaisen ja syvällisen tarinan kertomiseen tarvita välttämättä monta sataa sivua. Hän malttaa myös luottaa lukijan omaan oivalluskykyyn. Viisas ja rauhallinen teos.

Paolo Cognetti: Sofia pukeutuu aina mustaan (Artemisia Edizioni 2019, suom. Osmo Korhonen)

Kirjan takakanteen on painettu vain yksi lause: ”Minä haluan olla onnellinen nyt.”  Tietämättä yhtään mitä on tulossa, alan lukea. Luku luvulta viehätyn yhä enemmän kirjan päähenkilön Sofia Muratoren vaiheista, teoksen hienosta fragmentaarisesta rakenteesta, taitavasta suomennoksesta ja italialaisesta elämänmenosta, joka tuo mieleeni Elena Ferranten Napoli-sarjan. Vielä vahvempia yhtymäkohtia löydän Sylvia Plathin Lasikellon alla -romaaniin.   Älykästä, kaunista ja ajatuksia herättävää!

Cognetin teoksen kohdalla täyttyy yksi kirjastossa käymisen suurimmista nautinnoista: löytämisen ilo. Missä muualla muka olisin törmännyt tähän? Ketjukirjakaupoissako? Internetissä? En sielläkään, koska tästä ei ole kirjoitettu yhtäkään kotimaista kritiikkiä, ei edes lyhyttä blogipostausta. Pieni laatukustantamo Artemisia Edizione on kuitenkin uskonut tähän. Ottanut riskin ja nähnyt sen vaivan, että me voimme tutustua tähän omalla kielellämme. Olisiko nyt lukijoiden aika tehdä jotain hyvää rakkaudesta kirjallisuuteen ja kääriä joulupakettiin iänikuisen Finlandia-voittajan sijaan vaikka tämä upea tuntematon helmi?

Michel Houellebecq: Serotoniini (WSOY 2020, suom. Lotta Toivanen)

Ranskan pahan pojan, Michel Houellebecqin uusimmassa teoksessa jatkaa hyvin houellebecqiläinen päähenkilö: vetelä ja ahdistunut keski-ikäinen mies, joka juo ja polttaa liikaa ja joka on sössinyt elämänsä siihen pisteeseen, että hän haluaa vain kuolla. Alkaa viimeinen matka, road trip, jonka aikana Francois-Claude tekee tiliä menneisyytensä kanssa.

Jälleen kerran Houellebecq esittää kysymyksen, jota hän on kysynyt läpi tuotantonsa: Mikä tässä meidän ylivertaiseksi kutsutussa länsimaisessa elämäntavassamme oikein mättää, kun se tekee meistä niin syvästi onnettomia? Tällä kertaa kirjailija antaa lukijoillensa poikkeuksellisesti myös vastauksen. Se on hyvin yksinkertainen – aivan kuten vastaukset elämän tärkeimpiin kysymyksiin usein ovat. Häikäisevän monitasoinen teos, joka pitää ehdottomasti lukea, ei kuunnella.