Ympäristön lukutaitoa ei kaikilla ole

Viime vuoden loppupuolella kävin vierailulla Maunulan kirjastossa, ja tilaisuudessa haastattelijani kysyi mikä on saanut minut kiinnostumaan kirjailijana menneistä ajoista. Vastasin, että minulle teoksen keskeinen tekijä ei ole aika vaan paikka.

Historialliset romaanini ovat syntyneet palavasta uteliaisuudesta Hankoa ja Seilin saarta sekä niiden vaiheita kohtaan. Olen tutkinut vuosikaudet näitä paikkoja, niiden teitä ja rantoja ja menneisyyttä, ja oppinut vähitellen lukemaan niiden kertomusta.

Kaikkia paikkoja en kuitenkaan osaa lukea samalla tavoin: jokainen uusi paikka on minulle silkkaa hepreaa. Tämä johtuu osin ongelmallisesta suhteestani tilaan. Suuntavaistoni on surkea, oikean ja vasemman hahmotuskyky huono, ja kartat voisivat yhtä hyvin olla mustia reunasta reunaan. Kun lähden uuteen paikkaan (kuten Maunulan kirjastoon) nousen bussipysäkiltä linja-autoon ja laskeudun aikanaan kuin Kuun kamaralle. En tiedä minne kääntyä enkä tunne paikan luonnetta, ja kun en ymmärrä mitkä tienoot ovat mahdollisesti vaarallisia ja mitkä eivät, pelkään niitä kaikkia. Vapaaehtoisesti en tällä tavoin lähtisi seikkailemaan koskaan.

Fantastisessa Tiloissa-esseekokoelmassaan kirjailija Jukka Laajarinne toteaakin, että kun arkielämä pyörii muutaman korttelin sisällä, kynnys lähteä uusille alueille kasvaa kuin varkain. Tällaisesta käyttäytymisestä seuraa minunkin vaivani: ympäristön lukutaidon heikentyminen.

Huolestuttavaa on, että Laajarinteen mukaan naisten ja miesten väliset tilankäytölliset erot ovat samantapaisia kuin köyhien ja kouluttamattomien hyväosaisiin nähden. Tutkimukset viittaavat siihen, että naiset käyttävät edelleen julkista tilaa miehiä vähemmän. Alempien sosiaaliluokkien käsitys kaupungistaan on rajoittuneempi ja pirstoutuneempi kuin ylempien, ja sama pätee naisiin verrattuna miehiin.

Tästä tulee mieleen, että samalla kun suomalaispojat jäävät yhä pahemmin jälkeen tytöistä lukutaidossa, tytöt jäävät edelleen jälkeen pojista ympäristön lukutaidossa. Kumpikin on iso rajoite elämässä.       

Maunulan kirjasto löytyi lopulta samalla tavalla kuin kaikki muutkin: summamutikassa mutta onnellisesti, kuin pimeässä hohtava lyhty. Nyt minä tiedän missä se on, samoin kuin Kauniaisten ja Riihimäen ja Marttilan kirjastot, ja monet muut. Ja tuumin että toisia ne kannustavat lukutaitoon ja sitä kautta pärjäämään työelämässä. Minua ne ovat kannustaneet ottamaan ympäristöäni haltuun ja pärjäämään ihan vain elämässä. Vähitellen tämä pimeässä loistavien lyhtyjen verkosto on alkanut valaista minunkin karttaani, ja tehdä siitä lukukelpoista.