Suomalainen vain puoliksi

Nina Gimishanovan esikoisteos Tatko pureutuu naisen kipuiluun kasvamisessa kahden kulttuurin välissä.

Kaikkialle minne menin, jouduin selittämään itseni.

Näin toteaa päähenkilö Elena teoksessa Tatko. Suomessa muiden on vaikea lausua naisen sukunimeä, vaikka hän on suomalainen.

Suomessa monet ihmiset puhuvat hänelle englantia ja hämmästyvät, kun hän puhuukin täydellistä suomea.

Nina Gimishanovan esikoisteos kertoo kahden kulttuurin välissä kasvaneen naisen tarinan. Elena kasvaa Suomessa, suomalaisen äidin ja bulgarialaisen maahanmuuttajaisän lapsena.

Tatko tarkoittaa bulgariaksi isää. Vaikka kirja kertoo ennen kaikkea isän ja tyttären välisestä suhteesta, kertoo se myös tarinan Elenan koko perheestä. Perheestä, jossa kukaan ei voi hyvin.

”Minulle on hyvin tärkeää, että tarina on emotionaalisesti totta. Vaikka teokseni on fiktiota, siinä kuvatut tunteet ovat olleet minulle täysin totta ”, Gimishanova pohtii.

Gimishanova on itsekin kasvanut Suomessa puoliksi suomalaisena, puoliksi bulgarialaisena, kuten teoksen Elena. Ja niin kuin esikoisteokset yleensä, on Tatko kirjoitettu läheltä kirjailijan omaa kokemuspiiriä.

”Tämä tarina on ikään kuin annettu minulle. En olisi muunlaisen perheen tarinaa pystynyt tai edes halunnut kirjoittaa. Olen kantanut näitä kirjan tunteita mukana koko elämäni.”

Tatko kertoo isästä, joka ei halua puhua menneisyydestään synnyinmaassaan Bulgariassa. Se on tarina isästä, joka kieltää juurensa eikä opeta lapsilleen äidinkieltään. Se on tarina isästä, jolla ei ole useinkaan sanoja, mutta sisällään voimakkaita tunteita, kuten raivoa. Isä näkee maailmassa paljon uhkia, ja hän arvostaa turvaa.

Tatko kertoo tyttärestä, joka janoaa isänsä hyväksyntää ja rakkautta. Se on tarina naisesta, joka ei kuulu joukkoon.

Teos on myös tarina naisesta, jonka on vaikea selittää itseään myös itselleen. Mikä itsessä on suomalaisuutta? Entä mikä osa itsestä on bulgarialaisuutta?

”Jopa Euroopan sisällä kulttuurit voivat iskeytyä väkivaltaisesti toisiaan vasten. Bulgarian ja Suomen kulttuurit ovat hämmästyttävän erilaisia” Gimishanova sanoo.

Haaveena kirjailijuus

Gimishanova on aina lukenut ja kirjoittanut. Hän on opiskellut kotimaista kirjallisuutta ja valmistunut viestinnän oppiaineesta. Kustannustoimittaminen on ollut hänen päätyönsä jo parikymmentä vuotta.

”Olen aina halunnut olla kirjailija. Kirjallisuuden opiskelu ja tekstien parissa työskentely ovat olleet aivan ihania sivupolkuja, jotka ovat vieneet minua kohti unelmaa kirjailijuudesta. Sivupolut ovat kuitenkin olleet myös asioita, joiden varjolla olen varmaankin vältellyt varsinaista kirjoittamista.”

Ensimmäinen versio Tatkon tarinasta syntyi jo noin kaksikymmentä vuotta sitten. Aktiivisesti esikoiskirjaa on työstetty ja hiottu viimeiset neljä vuotta. Polku valmiiseen versioon on ollut pitkä.

”Kirjallinen ilmaisuni vapautui, kun muutin Espanjan Andaluciaan. Asuin siellä neljä vuotta.”

Esikoiskirjailija kokee suomalaisen kulttuurin hyvin kahlitsevaksi. Suomalaisia leimaa syvä häpeän kokemus.

”Suomessa me käperrymme itseemme, piilotamme tunteemme. Täällä ei saa nauraa liian kovaa eikä erottua joukosta. Kaikkien tunteiden ilmaisua pitää rajoittaa. Mutta Andalucian pulppuava riemu ja ilmaisun ilo sai minut vapautumaan häpeästä ja kirjoittamiseni helpottui.”

Kirjakin syntyi siis tarinansa mukaisesti kahden kulttuurin välissä sekä Suomessa että Espanjassa.

Myös Elena Ferranten kirjat vapauttivat Gimishanovan ajattelemaan, että lauseiden ei tarvitse olla loppuun asti hiottuja. Kunhan teksti on emotionaalisesti totta hänelle itselleen ja lukijalle.

Lisäksi vakituisesta kustannustoimittajan päivätyöstä lähteminen oli hyvä päätös.

”Kokopäiväinen työskentely toisten tekstien parissa kahlitsi omaa kirjoittamistani.”

Kulttuurien välissä

Esikoiskirjailija on varma, että Tatkossa kuvattu perheen tarina ei ole ainoa laatuaan Suomessa. Samankaltaisia tarinoita kahden kulttuurin välissä kasvaneista on olemassa paljon.

”Luulen, että kirjassa kuvattu kipuilu kahden kulttuurin välissä kasvamisesta on eräänlainen sukupolvikokemus. Koko ajan tulee uusia sukupolvia, jotka kantavat mukanaan vastaavanlaisia kokemuksia.”

Tällaiset tarinat ja kokemukset eivät ole vain näkyneet kotimaisessa kirjallisuudessa – ainakaan ennen Tatkoa.

”Finlandia-palkittu kirjailija Pajtim Statovci on hieman sivunnut aihetta teoksissaan”, Gimishanova pohtii.

Kuitenkaan Suomessa kasvaneiden, puoliksi suomalaisen ja jostakin muusta maasta tulevan toisen vanhemman lasten, nuorten tai aikuisten tarinoita ei kotimaisessa kirjallisuudessa juurikaan ole.

Vaikka Gimishanovalla ei omassa lapsuudessaan tai nuoruudessaan 80-90 -luvuilla ollut kirjoja, joissa olisi kuvattu kahden kulttuurin välissä kipuilevia ja kasvavia hahmoja, löytyi kirjoista kuitenkin pelastus.

”Kirjoista löytyi tarinoita, joista välittyi niitä tunteita, joita koin, kuten ulkopuolisuuden tunteita. Kirjastot olivat myös minulle tärkeitä fyysisiä paikkoja.”

Nykyään Suomessa kahden tai useamman kulttuurin välissä kasvavat nuoret Gimishanovan mukaan löytävät paremmin tarinoita, joihin samastua. Nuoret osaavat ainakin nykyään paremmin itse etsiä näitä tarinoita, koska tarjontaa on sosiaalisenkin median vaikutuksesta enemmän ja kaikkialla. Tarinoita vain ei vielä välttämättä löydy kotimaisen kirjallisuuden puolelta, vaan muista taidemuodoista, kuten musiikista.

Pelkästään Uudellamaalla Helsingissä huomioidaan kahden kulttuurin välissä kasvavia nuoria. Esimerkiksi Nuoren Voiman Liitto on järjestänyt viime vuosina kaksikielisille nuorille Wordshop-työpajoja eri kulttuuritiloissa.

Mitä esikoiskirjalija itse haluaa teoksellaan välittää lukijoilleen?

”Toivon, että olen pystynyt sanoittamaan kirjassa vierauden tunteita, ulkopuolisuutta. Ja toivon, että kirja antaa apua lukijalle näiden tunteiden käsittelemiseen.”

Nykyään Gimishanova asuu Ranskassa ja tekee freelancerina kustannustoimittajan töitä. Hän elää jälleen uudessa kulttuurissa, kirjoittaa ja kustannustoimittaa suomeksi – ja on ylpeä sekä suomalaisuudestaan että bulgarialaisuudestaan.